Naperoretki Seitsemisellä

Torstaina lähdettiin Jennyn ja Savun kanssa naperoretkelle Seitsemiselle, naperoretki kyseessä siis siksi, että mukaan lähti myös Jennyn Papu (=vauvan somenimi ja vähän ilmeisesti oikeakin :D) kantorepussa ja multa lähti mukaan ainoastaan Kelmi. Täytyyhän tuo penneli nyt pennusta asti totuttaa retkeilyn ihmeelliseen maailmaan. Reitiksi Jenny valikoi meille viiden kilometrin mittaisen, helppokulkuisen Harjupolun, joka lähti Seitsemisen luontokeskukselta. Tavattiin luontokeskuksen parkkipaikalla aamupäivästä, minä nykyisen, hyvin ärsyttävän tapani mukaan hieman myöhässä.

Päästettiin Kelmi ja Savu tutustumaan ja Savun hetki mulkoiltua ja haisteltua pikku-Kodaa hieman epäluuloisena, tulivat ne juttuun yllättävänkin hyvin ja helposti. Kelmi on kyllä kaikessa reippaudessaan niin helppo pentu, tähän mennessä jokainen tapaamamme koira on hyväksynyt pikkuriiviön läsnäolon hyvinkin nopeasti. Yritimme alkuun ottaa muutamat kuvat, mutta riiviöpenneli täynnä energiaa ja paikallaan istuminen ei ollut oikein toimiva yhtälö, joten päätettiin jättää kuvailut myöhemmälle ja lähdettiin polulle.

Polku oli tosiaan helppokulkuinen, leveä ja maasto melko tasaista mäntymetsää, juurakoita jonkin verran siellä täällä, mutta metsässä jo paljonkin liikkuneena Kelmi liikkui hyvin sujuvasti matkassamme. Pikkuinen Papu nautti repussa maisemista ja pian nukahtikin. Huolimatta siitä, että oltiin kansallispuistossa, sai Kelmi kulkea vapaana. Se on kuitenkin niin vauva vielä, että pysyy kyllä kannoilla ja on niin ahne, että on salamana paikalla, kun kutsutaan. Eikä tuollaista pientä ole mielestäni mitään järkeä kytkeä hihnaan, saa mennä omaan tahtiin ja omalla fiiliksellä.

Alkumatkan saimme kävellä ihan itseksemme, omassa mahtavassa seurassamme. Olipas kiva päästä pitkästä aikaa Jennyn kanssa vaihtamaan kuulumisia (tai no, ollaan nyt rehellisiä, lähinnä puhumaan koirista :D). Viimeisestä yhteisestä retkestä oli vierähtänyt jo yli vuosi, joten naperoretki oli enemmän kuin aiheellinen. Emme pitäneet kummempaa kiirettä, Kelmin, mutta myös kiireettömyydestä nauttimisen vuoksi. Reilun tunnin käveltyämme polulle oli kaatunut iso puunrunko, otimme siinä muutamat kuvat ja lopulta päätimme istahtaa puunrungolle taukoa viettämään. Söimme eväsleivät ja vähän suklaata, koirat hetken aikaa painivat ja lopulta rauhoittuivat omiin oloihinsa makaamaan. Puunrungolla istuessamme useampikin seurue ohitti meidät ja lopulta yhden saksalaisen retkiseurueen kanssa ohittelimme loppureitin ajan vuorotellen toisiamme.

Loppureitistä ylitimme useampia suoalueita pitkospuita pitkin. Alkumatkan pitkospuut olivat sopivia pennullekin, leveät lankut ja lankkujen väli olematon. Loppumatkasta uudistetut pitkospuut olivat kolmiosaisia, ohuet lankut ja lankkujen välit pentutassun mentävät - Kelmi sai (tai joutui) siis sylimatkustajaksi. Ehkä hyväkin niin, viimeisen kilometrin aikana tuli muutama jyrkempi nousu ja lasku ja pentu alkoi jo näyttää hieman väsähtäneeltä. Viimeisen, oikein hien pintaan nostattavan ylämäen jälkeen saavuttiinkin onneksi takaisin luontokeskuksen pihaan.

Luontokeskukselle olivat hyväkäytöksiset koirat (eli siis todellakin kaikki Kelminaattorit) tervetulleita. Ostettiin ravintolasta lämpimät juomat ja istuttiin hengähtämään ja valokuvia katselemaan. Savu nukahti pöydän alle ja Kelmi keskelle lattiaa - siinä istuskellessamme muutama seurue sen yli kävelikin, mutta pentu veteli sikeitä, minkä kerkesi. Käytiin vielä luontokeskuksen näyttelykin läpi, Savu ihmetteli täytettyjä eläimiä ja Kelmi etsi parasta nukkumapaikkaa. Napattiin vielä muutamat valokuvat ja lähdettiin kotiin uusia retkiä suunnittelemaan!

Kelmi oli hieno retkinapero <3

Kiira, Koda & Kelmi

kuvat © Jenny P