Koirani on pilalla

Hauskaa ja vähän oikeastaan myös surullista, miten paljon yksi turkin leikkaaminen on saanut keskustelua aikaan. Onhan se nyt pöyristyttävää, että tuollaisen koiralle luonnollisen turkin leikkaa pois, kärsii varmasti koira. Ja eihän tuollaista kaksikerroksista turkkia saisi leikatakaan, eihän se sitten toimi kuten pitäisi, eikä ainakaan kasva takaisin. Oi olisinpa edes kokeillut harjata ennen kuin leikkasin (ehkä harjasin aika paljonkin). Tai olisi nyt vähintään pitänyt kokeilla syöttää kookosöljyä tai kysyä jonkun ammattilaistrimmaajan mielipidettä, joka olisi ehdottomasti tietysti estänyt mua leikkaamasta Kodan karvaa. Vähän olisi pitänyt ottaa asioista selvää, ennen kuin tällaista lopullista koiralleni menin tekemään. Tai jos en jaksa pitkäkarvaisen collieni karvaa hoitaa, olisin sitten ottanut sileäkarvaisen! Syytä olisi hävetä.

"Ymmärräthän, että tämä rotu TARVITSEE turkkinsa lämmönsäätelyyn? Puhumattakaan siitä, ettei turkki ikinä kasva takaisin. Se kasvaa elottomana ja villaisena. Olet pilannut koirasi!"

Koda ei siis yrityksistä huolimatta pudottanut keväällä tai kesälläkään pohjavillaansa, ei ole pudottanut aiemminkaan kunnolla. Edelliskesänä Kodan turkki oli kuivunut, todennäköisesti lammastiloilta saatujen sisäloisten takia (lampaankakka on hyvää, nam nam), samoihin aikoihin Koda laihtui kuukaudessa kolme kiloa. Madotuksen jälkeen paino kyllä palautui, mutta karva ei lähtenyt vaihtumaan ja oli siis edelleen kuiva, pohjavilla ei irronnut ja vähän huopaantuikin jopa. Keväällä yritin todella harjata ahkerasti, Koda kävi useamman kerran uimalassa uimassa, pesin ja föönäsin, mutta silti pohjavilla oli ja pysyi. Alkuun toukokuun alussa leikkasin mahanaluskarvat ja tassuhapsut, kuitenkin heinäkuun helteiden alkaessa totesin, että mitä menetettävää tässä on - kuivahtanut, Suomenkin kesään ihan liian paksu turkki. Koda oli kesän superhelteet pirteä ja iloinen, lenkkeili lähes normaalisti ja treenasikin. Turkin myötä lähti myös painoa reilu pari kiloa, ei mikään kevyt kesätakki. Vaikka Koda näyttääkin lähinnä kaljulta piisamirotalta, en ole hetkeäkään katunut turkin leikkaamista. Tasoitin turkin vielä kertaalleen elokuussa ja ilmojen hieman viilennyttyä Koda vähän palelikin ja viihtyi sohvalla peiton alla, ja vaikka karva on nyt lähtenyt hyvin kasvuun, saa Koda iltalenkit käydä jumppapomppa päällä.

© Aino Vakkilainen

© Jenny Söderlund

Ihmeellistä, miten hanakasti pidetään vääristä uskomuksista kiinni. Esimerkiksi siitä, että collien turkki on jotenkin luonnonvalinta, eikä sitä siksi saisi leikata. Hei haloo, ei ole taatusti ollut kaksisataa vuotta sitten yhdelläkään koiralla tollasta turkkia. Tai että turkki ei ikinä, missään tilanteessa kasva samanlaisena takaisin, ja väitti eräs instagram -käyttäjä jopa, että koirani altistuu turkin leikkaamisen takia alopecialle (= sairaus, josas karvatuppi vaurioituu ja koira kaljuuntuu). Toki, on koiria, joille karva ei kasva samanlaisena, koiria, joiden hormonitoiminta on jo esimerkiksi iän myötä muuttunut, eikä karva siksi kasva, tai koiria, joiden omistajat eivät jaksa harjata leikattua turkkia niin, että peitinkarva pääsisi ensimmäisenä kasvavan pohjavillan läpi kasvamaan, tai koiria, joilla on jokin terveydellinen seikka estämässä karvankasvun. Silti tiedän useita turkkikoiria, joiden turkki on ajeltu ja alle vuodessa ihan entisessä pituudessaan, tai kasvanut takaisin jopa paljon edellistä kauniimpana.

"Jos ajat kaksikerroksisen turkin, koiralla on kuumempi ja kun vahingoitat karvaa, saatat altistaa koirasi alopecialle. Karva suojaa kuumuudelta." 

Kaikista paras väite on kuitenkin tämä, että kaksikerroksisen turkin avulla koira säätelee lämpöään, eli kun leikkaat turkin, koiran lämmönsäätely menee rikki ja sillä on paljon kuumempi?! Siis millähän logiikalla? Koira jäähdyttää itsensä kuitenkin pääasiassa läähättämällä, kuten ihminen hikoilemalla. Sen enempää koiran fysiologiaa opiskelematta uskoisin, että koirankin lämmönsäätelykeskus sijaitsee aivoissa, ei suinkaan siinä turkissa. Toki ymmärrän sen, että jos kaksikerroksinen turkki toimii oikein, eli kesää kohden pohjavilla tippuu, toimii peitinkarva suojana aurinkoa ja ötököitä yms vastaan, mutta ei se peitinkarva koiraa kovinkaan viileänä pidä kaikista lämpökamerakuvista huolimatta. Otapa lämpökamerakuva pakkasessa alasti seisovasta ihmisestä vs. pakkasessa talvitakki päällä seisovasta ihmisestä takin päältä. Varmasti on alasti seisovan lämpökamerakuva lämpimämmän näköinen kuin talvitakista otettu, ei se silti tarkoita, että alasti seisovalla ihmisellä lämpimämpi olisi...

Ja kyllä, Koda on paljon rumempi ilman turkkia, senhän nyt tajuaa tyhmempikin. Mutta toisin kuin ilmeisesti näiden neuvoja jakelevien collienomistajien koirissa, mun koirassa on tuhat muutakin asiaa kuin se turkki ja se ulkonäkö, eikä se koira siitä mun silmissä yhtään huonommaksi tai arvottomammaksi muutu, vaikkei karva ikinä kasvaisi takaisin.


Kiira, Koda & Kelmi

Salamajärven kansallispuisto

Muutaman viikon takaisen naperoretken aikana innostuttiin Jennyn kanssa suunnittelemaan seuraavaa retkeä. Lopulta kohteeksi valikoitui Salamajärven kansallispuisto Keski-Pohjanmaalla. Salamajärvellä kumpikaan meistä ei ollut koskaan käynyt ja sijainti sopi kivasti yhden yön retkelle, ajomatkaa tulisi jonkun verran, mutta siihen ei kuitenkaan koko päivää kuluisi. Pohjoisempaan päin mentäessä päästäisiin myös vähän Pirkanmaata syksyisempiin tunnelmiin, puhuttiinkin vähän ruskaretkestä, vaikka aika etelässä me sellaista ajatellen oltiinkin.

Mukaan retkelle lähti aikuisten retkikoirien Kodan ja Savun lisäksi kaksi retkinaperoa - Kelminaattori ja ihmisnapero Papu. Naperoiden vuoksi päätettiin hankkia retkelle hieman tavallista enemmän luksusta ja varattiin yöpymistä varten Sysilammen vuokratupa, jonka hintaan sisältyi myös ihana rantasauna. Reitit valittiin myös pikkupirpanoitten jaksamisen mukaan, suht lyhyitä pätkiä helppokulkuisempia reittejä, joiden aikana ei tarvitsisi kiirehtiä.

Matkaan lähdettiin torstaiaamusta kahdeksan jälkeen Jennyn autolla, johon saatiin melko mukavasti ja turvallisesti pakattua kolme koiraa, vauva ja kaikki tavarat. Koda sai jakaa takakontin Savun kanssa ja Savun taannoisen kastroinnin vuoksi urokset eivät mitään kyräilyä saaneet keskenään aikaan - päinvastoin Savu yritti koko reissun mielistellä Kodaa ja Koda liehitellä Savua. Kelmi matkusti etupenkillä mun jalkatilassa ja yllättävän nopeasti malttoi rauhoittua nukkumaan auton lattialle. Matkan aikana pysähdyttiin muutamaan otteeseen, jotta ei olisi nuoremmille matkustajille niin mahdottoman tylsä reissu.

 

Kuvat © Jenny P / Koiria maalta

Ajantaju unohtui matkaa tehdessä, mutta oltaiskohan me kahden aikaan oltu Salamajärvellä Koirasalmen parkkipaikalla. Lähdettiin kävelemään Jennyn valitsemaa Pahanpuron lenkkiä, joka lähti Koirasalmelta kiertäen ensin Pienen Koirajärven ympäri ja jatkaen kohti Salamaperän luonnonpuistoa. Reitti oli alkuun hieman sekavasti merkattu, luontoon.fi -sivuston mukaan vihrein täplin, mutta alkupätkän merkit olivat kuitenkin valkoisia ja lähtöpaikalta puuttui kokonaan reittiviitat. Löydettiin kuitenkin oikealle reitille ja maisemien puolesta oli kyllä hyvä valinta. Käveltiin alkuun suomaisemassa pitkospuita Pienen Koirajärven lainehtiessa vieressä kunnes kilometrin käveltyämme polku upposi rehevään metsään. Matkan varrella näimme pirunpeltoja ja tervahautoja, kävelimme paljon pitkospuilla, palelimme hieman kovassa tuulessa ja kuvasimme paljon. Reitin puolessa välissä istahdimme kaatuneelle puunrungolle syömään välipalaa, kun reitin varrella ei ollut varsinaista taukopaikkaa. Tuuli kävi voimakkaammaksi ja jossain kuului puu kaatuvan, jatkoimme ripein askelin matkaa. Matkanteko alkoi tuntua työläältä, polku oli kivikkoinen, jalka ei meinannut enää nousta ja vähän väliä meinasi kompuroida kivikossa.

Loppumatkasta ohitimme pitkospuilla pariskunnan koiran kanssa, Kelmi alkoi väsähtää ja hoiperteli välillä kuin humalainen. Pennun onneksi saavuimmekin melkein heti väsymyksen yllättäessä takaisin Koirasalmelle, torstain reitillä pituutta oli seitsemän kilometrin verran. Koirasalmelle oli avonaiseen kotaan oli kyhätty nuotiopaikka. Harmillisesti eräs pariskunta oli majoittunut heti kodan viereen kahden melko vahtiviettisen koiransa kanssa ja kaikkien mielenrauhan säilyttämiseksi Koda ja Savu saivat makkaranpaiston ajaksi mennä autoon lepäilemään. Kelmi pääsi kotaan haistelemaan makkarantuoksua, mutta reissuväsymys oli nälkää suurempi ja pentu nukahti sekunneissa.

 

 

Makkarat syötyämme kello tuli jo kuusi ja jatkoimme autolla matkaa kohti Sysilampea. Sysilammen parkkipaikka oli vain muutaman sadan metrin päässä vuokratuvalta, joten saatiin yökamppeet kivuttomasti kannettua tuvalle. Perillä odotti kuitenkin yllätys, nimittäin tuvan ympäristö oli rakennustyömaa. Paikalla oli muutama traktori, maassa lautoja ja muutenkin ympäristö hyvin epäsiisti. Hassua, ettei tästä ollut missään mainintaa, eikä tupaa varatessanikaan tällaisesta ollut puhe. Itse vuokratupa oli kuitenkin siisti ja viihtyisä, tosin melko pieni kahdelle aikuiselle, vauvalle ja kolmelle koiralle. Rantasaunaan sen sijaan olisi mahtunut isompikin perhe iltapesulle.

Laitettiin sauna lämpeämään ja keitettiin trangialla pastat. Koirillekin maistui ruoka. Saunomisen ajaksi Kelmi sai jäädä tupaan nukkumaan ja Koda pääsi ylälauteelle lämmittelemään, tekipä muuten hyvää tuulisen ja odotettua viileämmän päivän jälkeen päästä saunaan. Saunan jälkeen paistettiin vielä tuvan kaasuliedellä letut ja keitettiin trangialla kaakaot ennen nukkumaanmenoa. Koda asettui varovasti kerälle ihmislapsen viereen alasängylle. Vuokratuvan kanssa samassa rakennuksessa oli myös autiotupa, joka pysyi myöhään iltaan asti tyhjillään. Koska vuokratuvassa tunnelma olisi ollut kovin tiivis, siirryttiin lopulta Kodan ja Kelmin kanssa autiotuvan puolelle nukkumaan.

Yö sujui rauhallisesti, kerran käytin Kelmin pissalla yöllä, kun satuin heräämään. Autiotuvassa oli melko viileää, molemmat pojat saivat nukkua jumppapompat päällä. Aamulla seitsemän aikaan heräiltiin ja aamun aikana pihalle oli ilmestynyt maastoauto peräkärryllinen puutavaraa mukanaan. Pian alkoi myös traktori ja moottorisaha (tai ehkä sirkkeli?) pauhaamaan, se siitä luonnonrauhasta. Ei kuitenkaan annettu rakennustyömaan häiritä sen enempää, vaan syötiin aamupalat kaikessa rauhassa. Koirat olivat kaikki ilmeisen hyvin levänneitä, energiavarastot olivat kaikilla taas täynnä. Aamiaisen jälkeen rakennustyömaakin hiljeni. Yksinäinen kanssaretkeilijä saapui tuvan tulentekopaikalle istuskelemaan, kun oltiin tekemässä lähtöä. Koirien poseeratessa Jennyn kameralle, pyysi kanssaretkeilijäkin lupaa ottaa koirista kuvaa, sen verran huvittavia ne taisivat olla rivissä tottuneesti tönöttäessään.

Jatkoimme matkaa auton kautta Pakosuon kierrokselle, autoon jätettiin ylimääräiset kantamukset, jotta lenkki sujuisi rennommin. Pakosuon kierros kulki suurimmaksi osaksi pitkospuita suoalueiden yli poiketen välillä metsään, itseasiassa hyvin samantapaista maisemaa kuin Patvinsuolla. Reitti oli helppokulkuinen, poluilla ei ollut sellaista kivikkoa kuin edellispäivän reitillä. Kelmi oli taas virkeä ja kulki reippaasti mukana. Taas eräitä pitkospuita kävellessämme kuului takaa huutoa, tuvalla tapaamamme kanssaretkeilijä oli huomannut mun repusta pudonneen vesipullon ja poiminut mukaan. Koska retkeilijä oli jo tuvalla rapsutellut Kodaa, uskalsin antaa lassielle tehtävän. Koda lähti reippaasti juoksemaan pitkospuiden toiseen päähän, muutaman hetken retkeilijää ihmeteltyään ja rapsutuksia kerjättyään nappasi täyden vesipullon mukaansa ja kipitti takaisin luoksemme.

 

 

 

 

 

Perjantaikin oli tuulinen päivä. Pitkospuille kantautui tuulen mukana varmasti kaukaakin suolta riistaeläinten hajuja, Koda ja Savu suurina metsästyskoirina haistelivat kuonot ylhäällä ilmaa vähän väliä. Kelmi lähinnä katseli muiden menoa ja yritti mallioppia kaikenlaista. Savu oli Kelmin mielestä kovin kiva, mutta Savu itse taisi lähinnä ajatella, että pentu on hänen ja Kodan romanssin kolmas pyörä. Pakosuon kierros oli nopeakulkuista, eikä kuviakaan varten tullut pysähdeltyä niin paljon kuin edellisenä päivänä, joten oltiin jo puolenpäivän aikoihin takaisin autolla. Muita kulkijoita ei perjantaina tullut vastaan.

Oltiin edellispäivänä päätetty, että takaisin päin ajaessa poiketaan vielä Pyhä-Häkin kansallispuistossa pienellä retkellä, kun kerran lähistöllä oltiin. Pyhä-Häkille ajeltuamme parkkipaikalla oli useita autoja, synkät pilvet enteilivät sadetta ja ilma tuntui viilenevän, myös ihmislapsi alkoi olla hieman kiukkuinen kaikesta autossa ja kantorepussa istuskelusta. Parkkipaikalla hetken pyörittyämme ja kuvailtuamme alkoi tihuttaa vettä, joten päätettiin jättää reitit kiertämättä ja jatkaa samantien kotia kohtia. Ehkä toiste päästään tutkailemaan tätäkin kansallispuistoa hieman enemmän kuin parkkipaikan verran.

Retki oli kaikinpuolin onnistunut, koirat tulivat loistavasti toimeen, Koda oli tottuneesti ja nätisti vauvan kanssa, Kelmikin yritti kovasti, mutta välillä sen olisi tehnyt selvästi vain mieli haukata ihmislapsen pientä nenää. Reitit olivat sopivan pituisia pienimmillekin tassuille, luonto oli muuttunut jo osin ruskan väreihin ja maisemat olivat näkemisen arvoisia. Myös Sysilammen vuokratupa oli rakennustyömaasta huolimatta melko mukava paikka yöpyä ja rantasauna jo vähän liiankin luksusta. Minnehän sitä seuraavaksi lähtisi?

Kiira, Koda & Kelmi

Päiväretki Koloveden kansallispuistossa

Tiistaina lähdettiin mökiltä käsin molempien koirien kanssa päiväretkelle Koloveden kansallispuistoon. Kolovesi on lähinnä vesitse koettava kansallispuisto saarineen ja luolineen, mutta lyhyen luontopolun avulla pääsee kävellenkin vähän kokemaan tunnelmaa. Nahkiaissalon luontopolku oli merkattu 3,3 kilometrin pituiseksi ja noin polun puolessa välissä oli nuotiopaikkakin, joten reitti tuntui pienelle Kelmille sopivalta. Meidän mökiltä tuli Kolovedelle ajomatkaa vajaa puolen tunnin verran, joten senkin puolesta sopiva päiväretkikohde.

Parkkipaikalla ei ollut meidän saapuessa muita autoja. Lähdettiin kävelemään rauhalliseen tahtiin luontopolkua vastapäivään. Reitti oli (jälkeenpäin tarkistettuna) merkattu vaativaksi lähinnä polun juurakkojen ja kivikkojen vuoksi, yksi jyrkkä ja suht pitkä nousukin luontopolulle mahtui. Kelmin motoriikka ja fysiikka on kehittynyt huimaa vauhtia Kodan kanssa leikkiessä ja metsässä lenkkeillessä, joten pentu selviytyi haastavasta maastosta ikäisekseen todella hyvin. Vaikeimpien paikkojen yli se sai tosin vielä olla sylimatkustajana.

Lohilahden nuotiopaikalle saavuttaessa tuntui kuin oltaisiin kävelty jo ainakin viisi kilometriä, vaikka kartan mukaan ei oltu vielä edes puolessa välissä. Ajattelin tosin tässä vaiheessa, että kartta on jotenkin piirretty kieroon. Tulentekopaikka oli mukavasti suht korkean betonirenkaan sisään rakennettu, ei tarvinnut siis murehtia, että Kelmi polttaisi itsensä. Sytytin nuotion, laitoin makkaran paistumaan, heitin Kelmille päiväruoan maastoon ja annoin Kodalle pari kuivattua kanafilettä pureskeltavaksi. Taukoiltiin kaikessa rauhassa, ilman kiirettä ja ihan keskenämme. Reitin aikana ei ollut näkynyt merkkiäkään muista retkeilijöistä, tosin oltiin liikkeellä syyskuun arkipäivänä.

 

 

Kolmen jälkeen jatkettiin matkaa. Loppureitti tuntui tajuttoman pitkältä. Kelmi väsähti selvästi ehkä kilometri taukopaikan jälkeen ja otin sen kantoon. Ensin kannoin hetken aikaa hartioilla, mutta tämän ollessa Kelmin mielestä hieman epämukava tapa matkustaa, sai se lopulta köllötellä selällään mun sylissä. Melko pitkän matkaa (ainakin siltä tuntui) käveltyä tultiin risteyskohtaan, toinen viitta osoitti p-aluetta ja toinen Lohilahtea, siis paikkaa, jossa taukoiltiin. Ilmeisesti tästä kohtaa olisi voinutkin oikoa, mutta luontoon.fi -sivustolta löytyvässä retkikohteen esitteessä tätä mahdollisuutta ei oltu karttaan piirretty. No, myöhäistä se enää oli. Hiki päässä ja hirvikärpästen kiusatessa reippailtiin loppumatka autolle, Kelmi nuokkui mun sylissä ja Koda haisteli riistaeläinten perään. Takaisin parkkialueelle saapuessamme oli toinen auto pysäköitynä ja kuski juuri lähdössä ajamaan poispäin, reitin varrella ei kuitenkaan vastaantulijoita näkynyt. Reitin haastavuus yllätti ja kolmen kilometrin ilmoitettu matka tuntui kyllä tuplasti pidemmältä, mutta selvittiin ehjinä takaisin autolle ja Kelmi kerryttää retkeilykokemusta hienosti.


Kiira, Koda & Kelmi

Naperoretki Seitsemisellä

Torstaina lähdettiin Jennyn ja Savun kanssa naperoretkelle Seitsemiselle, naperoretki kyseessä siis siksi, että mukaan lähti myös Jennyn Papu (=vauvan somenimi ja vähän ilmeisesti oikeakin :D) kantorepussa ja multa lähti mukaan ainoastaan Kelmi. Täytyyhän tuo penneli nyt pennusta asti totuttaa retkeilyn ihmeelliseen maailmaan. Reitiksi Jenny valikoi meille viiden kilometrin mittaisen, helppokulkuisen Harjupolun, joka lähti Seitsemisen luontokeskukselta. Tavattiin luontokeskuksen parkkipaikalla aamupäivästä, minä nykyisen, hyvin ärsyttävän tapani mukaan hieman myöhässä.

Päästettiin Kelmi ja Savu tutustumaan ja Savun hetki mulkoiltua ja haisteltua pikku-Kodaa hieman epäluuloisena, tulivat ne juttuun yllättävänkin hyvin ja helposti. Kelmi on kyllä kaikessa reippaudessaan niin helppo pentu, tähän mennessä jokainen tapaamamme koira on hyväksynyt pikkuriiviön läsnäolon hyvinkin nopeasti. Yritimme alkuun ottaa muutamat kuvat, mutta riiviöpenneli täynnä energiaa ja paikallaan istuminen ei ollut oikein toimiva yhtälö, joten päätettiin jättää kuvailut myöhemmälle ja lähdettiin polulle.

Polku oli tosiaan helppokulkuinen, leveä ja maasto melko tasaista mäntymetsää, juurakoita jonkin verran siellä täällä, mutta metsässä jo paljonkin liikkuneena Kelmi liikkui hyvin sujuvasti matkassamme. Pikkuinen Papu nautti repussa maisemista ja pian nukahtikin. Huolimatta siitä, että oltiin kansallispuistossa, sai Kelmi kulkea vapaana. Se on kuitenkin niin vauva vielä, että pysyy kyllä kannoilla ja on niin ahne, että on salamana paikalla, kun kutsutaan. Eikä tuollaista pientä ole mielestäni mitään järkeä kytkeä hihnaan, saa mennä omaan tahtiin ja omalla fiiliksellä.

Alkumatkan saimme kävellä ihan itseksemme, omassa mahtavassa seurassamme. Olipas kiva päästä pitkästä aikaa Jennyn kanssa vaihtamaan kuulumisia (tai no, ollaan nyt rehellisiä, lähinnä puhumaan koirista :D). Viimeisestä yhteisestä retkestä oli vierähtänyt jo yli vuosi, joten naperoretki oli enemmän kuin aiheellinen. Emme pitäneet kummempaa kiirettä, Kelmin, mutta myös kiireettömyydestä nauttimisen vuoksi. Reilun tunnin käveltyämme polulle oli kaatunut iso puunrunko, otimme siinä muutamat kuvat ja lopulta päätimme istahtaa puunrungolle taukoa viettämään. Söimme eväsleivät ja vähän suklaata, koirat hetken aikaa painivat ja lopulta rauhoittuivat omiin oloihinsa makaamaan. Puunrungolla istuessamme useampikin seurue ohitti meidät ja lopulta yhden saksalaisen retkiseurueen kanssa ohittelimme loppureitin ajan vuorotellen toisiamme.

Loppureitistä ylitimme useampia suoalueita pitkospuita pitkin. Alkumatkan pitkospuut olivat sopivia pennullekin, leveät lankut ja lankkujen väli olematon. Loppumatkasta uudistetut pitkospuut olivat kolmiosaisia, ohuet lankut ja lankkujen välit pentutassun mentävät - Kelmi sai (tai joutui) siis sylimatkustajaksi. Ehkä hyväkin niin, viimeisen kilometrin aikana tuli muutama jyrkempi nousu ja lasku ja pentu alkoi jo näyttää hieman väsähtäneeltä. Viimeisen, oikein hien pintaan nostattavan ylämäen jälkeen saavuttiinkin onneksi takaisin luontokeskuksen pihaan.

Luontokeskukselle olivat hyväkäytöksiset koirat (eli siis todellakin kaikki Kelminaattorit) tervetulleita. Ostettiin ravintolasta lämpimät juomat ja istuttiin hengähtämään ja valokuvia katselemaan. Savu nukahti pöydän alle ja Kelmi keskelle lattiaa - siinä istuskellessamme muutama seurue sen yli kävelikin, mutta pentu veteli sikeitä, minkä kerkesi. Käytiin vielä luontokeskuksen näyttelykin läpi, Savu ihmetteli täytettyjä eläimiä ja Kelmi etsi parasta nukkumapaikkaa. Napattiin vielä muutamat valokuvat ja lähdettiin kotiin uusia retkiä suunnittelemaan!

Kelmi oli hieno retkinapero <3

Kiira, Koda & Kelmi

kuvat © Jenny P

Tervetuloa kotiin Kelmi!

Maanantaina saapui kotiin pienen pieni Kelmi, nimensä mukaisesti riiviö, terävähampainen hirviö, oikea Kelminaattori. Kävin hakemassa Kelmin aamupäivällä yhdessä opiskelukaverini kanssa, joka otti Kelmin veljen Hugon itselleen. Kaikki pennut olivat reippaana vastassa portilla, Hugo tarttui ensimmäisenä mun kameran hihnaan ja päästi kunnon pörinät. Automatka kotiin sujui yllättävän hyvin, molemmat pennut oksensivat kertaalleen, mutta muutoin olivat melko rauhassa.

Kotona Kelmi oli heti reippaana, isäkoira Koda kävi haistamassa pentua ja lähti korvat luimussa järkyttyneenä karkuun. Toistaiseksi vielä väistöliikkeet kotona jatkuu, mutta yhdessä "lenkeillä" Koda on ihan kiltisti pennun kanssa, välinpitämätön, mutta ei niin järkyttyneen näköinen. Kelmi on kesäpentuna jo melko sisäsiisti, toki vahinkoja vielä sattuu, kun itsellä on totuttelua pennun rytmiin, mutta hyvin se ilmoittaa hädästään ja pyrkii tekemään tarpeensa ulos.

Kelmi on todella reipas pentu, sosiaalinen, avoin, ahne, leikkisä ja sopeutuvainen. Pentu on oppinut hetkessä matkustamaan autossa, oleilemaan rauhassa makuuhuoneessa koiraportin takana (nojoo, mitä nyt välillä tappaa kevythäkkiä, hyppii yöpöydälle ja pureskelee sängyn jalkaa, mutta noin keskimäärin :D), osaa oman nimensä ja leikkii kovin hienosti kahden lelun leikkiä lelulla kuin lelulla ja myös vieraiden ihmisten kanssa.

Ollaan ehditty vajaassa viikossa käydä kahdella eri ulkokentällä leikkimässä, hakumaastossa rataa tallaamassa ja syömässä maalimiehiltä herkkuja (ja vähän maistella niiden sormiakin) ja aloitettu Jalosen Mikan tavoitteellisten pentujen tokotunnit. Ollaan harjoiteltu luopumista, katsekontaktia ja vähän pentujäljen alkeitakin, Kelmi on tosi nopeasti ehdollistunut namipalkkasanalle ja naksuttimelle.

Eilen käytiin IDA:n valokuvausstudiolla ottamassa Kelmistä pentukuvat ja isä&poika -kuvia (tulossa myöhemmin), Kelmi oli mahdoton riiviö, juoksenteli studiossa, pysyi paikallaan sekunnin murto-osan ja syöksyi vähän väliä repimään Idaa hiuksista. Kodaa ahdisti isä&poika -kuvia otettaessa pennun läheisyys, mutta pennun lopulta väsähtäessä saatiin kuvat parivaljakosta napattua. Vaikka pentu onkin Kodan mielestä aika ällö, se kuitenkin lopulta keksi, että pieni studio on ehkä paras paikka kokeilla ensimmäistä kertaa leikkiä pikkuriiviön kanssa.

Tänään vierailtiin pennun kanssa Nekalan Wuf -liikkeessä ja pentu ei ollut millänsäkään uudesta ympäristöstä ja hajuista - siellä se kipitteli valjaissa ja hihnassa (toista kertaa elämänsä aikana hihnassa) niin pätevänä ja reippaana ja meinasi varastaa Naturispötköt hyllystä. Ja kävi Kelmi muuten vaa'allakin, siihenkin polleana poikana asteli ihan itse ja istahti paikalleen vaa'an keskelle - 3,9-kiloa täyttä riiviöenergiaa.

Lisäksi käytiin Hatanpään Arboretumissa ihmettelemässä hälinää ja syöksyipä pentu aaltoja metsästäen järveenkin. Lopulta meininki eteni pentukoiran ensimmäisiin uimisyrityksiin. Uimisen jälkeen Kelmi säntäsi rannalle rähisemään aalloille, kunnes hyökkäsi valtavalla loikalla takaisin veteen. Märkäähän se oli ja meinasi Kelmille tulla kylmäkin, nopeasti nappasin pennun syliin lämmittelemään ja pian oli taas hyvä olla. Parhaillaan Kelmi näkee tyytyväisenä unia makuuhuoneessa ja ehdin hetkeksi pissa-kakka-syönsunlahkeet -rumbalta istua alas. Pennun tultua, pahimpien helteiden helpotuttua, treenikalenterin täyttyessä ja melko kuormittavan kesätyörupeaman ollessa takana päin, yritän aktivoitua taas bloginkin kanssa! :) saa laittaa postausideoitakin tulemaan, jos sellaisia sattuu olemaan mielessä!

 

 

Innolla odotan, mitä tästä mainiosta pikkuisesta Kelminaattorista vielä kehittyy <3

KKK