Parhaat koirat

En tiedä, miten asia on muiden rotujen piireissä, mutta collien kanssa harrastava kuulee aika usein rodun vähättelyä tai suoranaista haukkumistakin, "ne on kaikki arkoja", "niillä ei vietti riitä", "niillä ei ole taisteluhalua", "niistä ei ole pk-lajeihin", "nehän on vaan näyttelykoiria" ja niin edelleen. Ja kuitenkin ehkä kahdeksan kymmenestä collien kanssa aktiivisesti harrastavasta on kuullut ne samat lauseet siitä, että vaikka colliet yleensä on paskoja, niin kylläpä just nämä sun colliet onkin poikkeuksellisen kivoja/rohkeita/avoimia/reippaita/aktiivisia/taistelutahtoisia.

Koska collie päätyy keskimäärin ihmiselle, joka on ottamassa ensimmäistä harrastuskoiraansa tai kotikoiraa, jonka kanssa kuitenkin sitten innostuu vähän harrastelemaan, on tällaiset puheet erityisen myrkyllisiä. Silloin kun mä olin Kodan kanssa ehkäpä kolmatta kertaa pk-kentällä, totesi eräs saksanpaimenkoiraharrastaja noin karkeasti, että kaikki colliet on muuten sitten nykyään ihan paskoja. Sittemmin samainen harrastaja on kyllä vähän muuttanut mieltään, mutta kuitenkin. Jos olisin joku muu kuin minä (siis ärsyttävän kilpailuviettinen, määrätietoinen ja pirun ylpeä koiristani), olisi ehkä ollut viimeinen kerta sillä kentällä. Samoin kuin Kelmin kanssa BH-kokeessa ollessa kanssakilpailija totesi, ettei häntä jännitä yhtään, kun oli katsomassa koetta, missä ihan paska colliekin pääsi läpi... olipas kiva mennä oman collien kanssa sen jälkeen suorittamaan. Ja voin vain kuvitella, miten kiva olisi jonkun herkemmän ihmisen mennä suorittamaan koetta colliensa kanssa tällaisen kommentin kuultuaan.

Kun kuulee joka tuutista, miten juuri oman rotuiset koirat on surkeita, alkaa herkästi peilata oman koiran heikkouksia yleisiin olettamuksiin. Jos mun koira ei motivoidu, se johtuu vain siitä, että se on väärää rotua. Jos mun koira ei leiki, sekin johtuu vain ja ainoastaan rodusta. Nirsouskin on rodun vika, samoin kuin koiran ääntelyongelma. Tai jos tuo yllä mainittu BH-koe olisi sitten mennytkin pieleen, ei vika voisi olla liian vähässä treenissä, huonossa valmistautumisessa tai ohjaajan jännityksessä, vaan siinä, että colliet yksinkertaisesti on huonoja.

Toki edellä mainitut ominaisuudet on koirakohtaisia ja heikkouksia löytyy jokaisesta yksilöstä ja rodusta, mutta todella paljon on myös ohjaajasta ja ohjaajan taidoista kiinni. Colliet, kuten monet muutkin paimenkoirat ovat herkkiä ja ohjaajapehmeitä (kuten niiden kuuluukin olla), ja siten ne peilaavat joskus ärsyttävänkin hyvin ohjaajan mielialaa, eleitä ja olemusta. Kun ohjaaja treenatessa ajattelee, että tämä koirani on paska kuten kaikki muutkin tämän rotuiset, se koira muuten aika varmasti on paska. Ainakin sillä hetkellä. Kun ohjaaja on kokematon ja epävarma, näkyy se helposti koiran epävarmuutena ja passivoitumisena. Tätä huomaa etenkin kisatilanteissa - kun ohjaajaa jännittää, koira menee aivan lukkoon. Sitten todetaan, että vika on kyllä varmasti rodussa, vaihdetaan rotua ja kerrotaan eteenpäin, miten mulla olikin aikanaan surkea collie.

Kuitenkin nämä herkkyydet ja ohjaajapehmeydet on helppo kääntää isoksi voitoksi. Etenkin Kelmi on selvästi ohjaajapehmeä ja myös hitusen herkkä, se aistii mun mielialaa taitavasti ja lukee mun eleitä todella tarkasti. Kodakin, mutta hieman maltillisemmin. Jonkun mielestä nämä on huonoja ominaisuuksia, mutta mä olen pirun ylpeä koiristani, tykkään aivan hulluna niiden ominaisuuksista ja niiden persoonista, rakastan treenata niiden kanssa ja niiden jokainen onnistuminen tuntuu aidosti ja oikeasti ihan älyttömän hyvältä. Ja koska ne on herkkiä ja lukee mua ja mun fiiliksiä kuin avointa kirjaa, ne todellakin tietää, että ne on maailman parhaita molemmat. Ne ei pyytele olemassaoloaan anteeksi, ne on motivoituneita, taistelutahtoisia, itsevarmoja ja aktiivisia ja niistä on ihan mihin vaan, kunhan mä uskon niihin. Totesi muuten eilen tämä yllämainittu saksanpaimenkoiraharrastaja Kelmistä, että "sillä on kyllä helvetin hyvä saalis".

Eli kaikki kanssaharrastajat, uskokaa koiriinne ja näyttäkää niille, että ne on parhaita. Eläytykää ja heittäytykää, saatatte nähdä muutoksen koirissanne.


Kiira, parhaat koirat Koda & Kelmi

Oulangan kansallispuisto

Kuusamon kesäreissun viimeisenä retkikohteena oli Oulangan kansallispuisto ja Pieni Karhunkierros. Retkipäivälle oli luvattu lähes kolmenkymmenen asteen hellettä ja nuoret koirat alkoivat olla jo aika väsyneitä viikon retkeilystä, joten päätettiin, ettei helteessä kierretä koko kierrosta. Koda jäi lepäilemään mökille tassuvaivan vuoksi ja lähdettiin matkaan nuorison, eli Kelmin ja Lorin kanssa. Hellepäivä oli houkutellut suositulle Karhunkierrokselle jonkin verran muutakin porukkaa, mutta ei onneksi vielä mistään ruuhkasta voinut puhua.

Yritettiin saada pikkuretkemme varrelle tärkeimmät Pienen Karhunkierroksen nähtävyydet, joten lähdettiin liikkeelle Pienen Karhunkierroksen lähtöpisteestä ja kuljettiin ensin Niskakosken kautta Myllykoskelle. Matkalla oli lähinnä kuivaa mäntymetsää. Pian päästiin ylittämään Kelmin ensimmäiset riippusillat, Kelmi meni kuin vanha tekijä, ei epäröinyt hetkeämään. Riippusillan ylityksen jälkeen päästiin ihailemaan voimakkaana kuohuvaa Myllykoskea. Myllykosken taukopaikalla oli runsaasti muutakin väkeä, kosken kuohunnassa oli hyvä viilentyä ja koiratkin pääsivät juomaan.

 

Myllykoskelta jatkettiin kohti Jyrävää. Myllykoskelta noustiin portaita pitkin ylös polulle, joka kulki harjumaista mäntykangasta. Ylhäältä harjulta avautui näkymä alas Kitkajoelle ja matkalla ohitimme pauhaavan Aallokkokosken. Lopulta laskeuduimme portaita alas Jyrävän koskea ihailemaan. Jatkoimme vielä Siilastuvalle lounaalle. Siilastuvalla oli useampi seurue Karhunkierroksen vaeltajia, jotka lähestyivät maalia. Olin helteisen päivän takia iloinen, että oltiin vaan päiväretkellä ilman sen kummempia kantamuksia. Kytkin Kelmin lounaan ajaksi viereiseen puuhun ja se heti ummisti silmänsä, eikä välittänyt ohikulkevista ihmisistä eikä oikeastaan koiristakaan, helppo kaveri tuo olisi pidemmilläkin retkillä.

Siilastuvalta palattiin samaa reittiä takaisin, pituutta päiväretkelle tuli noin kahdeksan kilometriä, mikä oli viimeiselle, helteiselle päivälle ihan riittävä saavutus. Jäi kuitenkin vielä halu lähteä joskus kävelemään myös kokonainen Karhunkierros, mutta vuoden ikäisen Kelmin kanssa nämä lyhyemmät retket olivat oikein hyvää harjoitusta.

Uusista retkistä haaveillen,

Kiira, Koda & Kelmi

Syötteen kansallispuisto

Kesäkuinen kesälomaretki Kuusamossa jatkui Syötteen kansallispuiston yhden yön retkellä. Lähtöpaikaksi valikoitui Jaaskamon parkkipaikka lähinnä sillä kriteerillä, että päästiin joku järkevä, kahdessa päivässä kuljettava ja mahdollisimman rauhallinen rengasreitti. Jaaskamon "parkkipaikka" ei kyllä varsinainen parkkipaikka ollutkaan, pelkkä kääntöpaikka, jonka reunaan sai auton asetella. Muita autoja lähtöpaikalla ei ollutkaan, joten rauhallisuus ainakin onnistui. Lähdettiin matkaan joskus iltapäivästä ja käveltiin Lomaojan laavun kautta kohti Ahmavaaraa ja sen näköalapaikkoja.

Alkumatkasta polku kulki vanhassa kuusimetsässä ja oli kovin märkä ja vetinen, pitkospuita oli huonosti tai olivat sellaisessa kunnossa, ettei niistä juurikaan hyötyä ollut. Reilun kilometrin matka Lomaojan laavulle tuntui pitkältä helteisessä säässä ja pahimpia vesilätäköitä vältellen. Hengähdettiin hetki Lomaojan laavulla, ennen kuin jatkettiin kohti Ahmavaaraa. Koirat olivat hyvin oppineet jo taukokäytöksen, hyppäsivät laavun suojiin, pistivät maate ja Kelmi nukahtikin hetkessä. Polku oli heti kuivempaa, kun lähdettiin kiipeämään ylös kohti vaaran huippua. Paikoin nousu oli melko jyrkkääkin, tai ainakin rinkka selässä ja 28 asteen helteessä ja paahtavassa auringonpaisteessa se tuntui kovin jyrkältä. Koiriakin läähätytti, onneksi matkan varrella oli paljon pieniä puroja, joista koirat saivat juodakseen. Pidettiin lyhyt välipalatauko nousun puolivälissä ja pari kanssaretkeilijää kulki ohi. Varjossa hyttyset kiusasivat meitä ja koiria ja jatkettiin pian matkaa.

 

 

Nousu Ahmavaaran huipulle tuntui pitkältä, mutta lopputulos palkitsi. Ahmavaaran huipulla, 400 metriä merenpinnan yläpuolella, oli näköalapaikka ja -torni, joihin pysähdyttiin ottamaan kuvia ja huilaamaan. Näköalapaikalla pitkospuut/portaat olivat kovasti kunnostustöiden tarpeessa ja paikoin täysin käyttökelvottomatkin, mutta näköalatorni oli onneksi hyvässä kunnossa. Näköalapaikoilta avautui näkymä alas vanhoihin kuusimetsiin ja suoalueille. Koda olisi taas kovasti halunnut kiivetä näköalatorniin, mutta aiemmista kerroista viisastuneena kytkin sen tolppaan.

Maisemia ihailtuamme jatkoimme kohti Ahmatupaa, suunniteltua yöpaikkaamme. Matka alaspäin sujui paljon rattoisammin (yllättävää). Mutta polku oli paikoin kivikkoista ja pitkospuut olivat edelleenkin osin todella surkeat. Näköalapaikalta Ahmatuvalle matkaa kertyi kolmen kilometrin verran, mutta viimeiset kilometrit taittuivat melko nopeasti verrattuna alkumatkan lätäköiden väistelyyn ja helteiseen nousuun.

Ahmatuvalla oli porukkaa sekä varaus- että autiotuvan puolella. Autiotuvan puolella oli yksi koirakin, joten hyvä että oli teltta mukana. Ahmatuvalta löytyi myös kota ja varaustuvan asukkaille tarkoitettu sauna. Pystytettiin teltta ja paisteltiin trangialla iltaruokaa. Koda vaikutti väsyneeltä ja päästin sen telttaan huilaamaan. Iltatoimien jälkeen avasin teltan oven ja Koda piti oikeaa etutassuaan hetken aikaa ilmassa... sen keväinen tassuvaiva oli alkanut taas oireilla :/

Yö teltassa sujui kolmen koiran kanssa taas melko ongelmitta. Kelmiä vähän ärsytti, kun ei löytynyt hyvää nukkumapaikkaa ja pari kertaa Lori yritti tunkea mun tyynylle. Koda nukkui pääosin mun jaloissa selällään jalat kohti taivasta. Yö oli melko lämmin eikä satanut, joten heräsin melko aikaisin siihen, että Kodalla ja Kelmillä tuli turhan kuuma. Noustiin ylös valmistelemaan aamupalaa, jotta päästäisiin jatkamaan matkaa hyvissä ajoin, ettei tarvitsisi helteessä hikoilla kuten edellisenä päivänä.

Ahmatuvalta jatkettiin Koiratupaa kohti, tämä osa reittiä kuului Ahmankierrokseen ja oli alkupätkältään suurimmaksi osaksi helppokulkuista (tylsää) sorattua polkua. Ennen Koiratuvalle saapumista ylitettiin pitkospuilla muutamia suoalueita. Maisemien katselu jäi hieman vähäiseksi, kun alkoi tihuttaa vettä ja iltapäiväksi oli rankempaa sadetta ja ukkostakin luvattu. Koiratuvalle päästyämme alkoikin melko kova sadekuuro ja pideltiin sadetta hetken aikaa tuvan terassilla. Sade kuitenkin taukosi nopeasti ja jatkettiin matkaa sen kummemmin taukoilematta.

Jatkettiin reippaasti matkaa kohti Toraslampea ja päivätupaa, jonka nuotiopaikalla keiteltiin vielä lounaat ja koirat kävivät lammessa viilentymässä, kun lämpötila oli sadekuuron jälkeen taas kohonnut lähes helteiseksi. Matka Toraslammilta autolle sujui melko mukavasti helppokulkuista polkua pitkin. Tosin paikoin reitin varrella oli tehty hakkuita ja polku oli leventynyt metsätyökoneiden mentäväksi tieksi. Viimeisillä kilometreillä koirien (etenkin Kodan) vauhtia kiihdyttämässä oli kaukana edellä kulkevat porot, joiden hajut kantautuivat suuren riistakoiran nenään. Viimeinen pätkä autolle päätettiin oikaista tien kautta, kun polku muuttui taas vetiseksi.

 

Kahden päivän retkelle kilometrejä kertyi kaiketi noin kaksikymmentä kilometriä. Reittivalinta olisi voinut olla parempi, pitkospuut olivat paikoin todella kehnossa kunnossa ja polku vetinen. Juurikaan vastaantulijoita ei ollut, vaikkakin Ahmatuvalla useampi retkiseurue majoittui. Kodan tassukaan ei toisena päivänä näyttänyt vaivaavan, mutta sai kuitenkin seuraavat päivät huilata retkeilystä.


Kiira, Koda & Kelmi

ps. valitettavasti en jostain syystä pysty vastaamaan blogin kommentteihin tällä hetkellä, selvittelen ongelman syytä

Riisitunturin kansallispuisto

Kesälomaviikon maanantaille oltiin suunniteltu päiväretkeä Riisitunturin kansallispuistoon. Pidemmät vaellukset tavallaan houkuttelee, mutta koska mukana reissussa on vasta alle vuoden ikäinen Kelmi, retkeilyn suhteen kokematon Lori ja jotenkin vielä epäselvästi ja vaihtelevasti ei-täysin-terve Koda, on mentävä niiden ehdoilla. Ehkäpä ensi vuonna jotain vaativampaa! No mutta, maanantaina aloitettiin aamu hitaasti ja vasta puolen päivän aikoihin startattiin mökiltä kohti Posiota ja Riisitunturia. Matka mökiltä kesti noin 45 minuuttia ja tie oli ihan mukava ajella.

Ajettiin Riisitunturin pääparkkipaikalle, jossa oli parkissa kymmenkunta muuta autoa. Oltiin päätetty kiertää päivän aikana reilun kymmenen kilometrin pituinen Riisin Rietas -rengasreitti. Ilma parkkipaikalla vaikutti viileältä, jonkin verran tuulistakin oli, mietittiin Iitan kanssa molemmat, onko meillä tarpeeksi vaatetta päällä. Tilanne korjaantui kuitenkin jo ensimmäisen sadan metrin kävelyn jälkeen, liikkuminen pitää lämpimänä. Reitti oli pääosin helppokulkuista, osin poluille oli kannettu hienojakoista soraa kulkemista helpottamaan, tosin nousuja ja laskuja tunturireitti tietenkin sisälsi runsaasti. Alusta lähtien reitti lähti kohoamaan ylöspäin, kohti Riisitunturin huippua. Kevät oli vasta alkutekijöissään näin pohjoisessa, koivujen silmut olivat vasta aukeamaisillaan, hyttysiä tai mäkäräisiä ei vielä ollut kiusaamassa kulkijaa.

Kavutessamme kohti Riisitunturin huippua muuttui maisema karummaksi ja puut vähenivät, enää ei ollut tietoakaan palelemisesta. Ohitettiin muutama maisemia ihaileva porukka matkalla huipulle ja pysähdyttiin itsekin pariin otteeseen kuvailemaan upeita maisemia. Noin kahden kilometrin kävelyn jälkeen saavuttiin huipulle, josta avautui hienot näkymät Kitkajärvelle. Ihailtiin hetki maisemia ennen kuin lähdettiin laskeutumaan reitin mukaisesti tunturin toisen puoleista rinnettä takaisin alas. Tunturin juurella kuljettiin pitkospuita pitkin yli suoalueiden, kosteikkojen ja pienien ja vähän isompienkin purojen kunnes saavuttiin ensimmäiselle taukopaikalle, Uusisuonlammen rannalla olevalle laavulle.

Laavulla ei ollut saapuessamme muita ja saatiin tavarat ja koirat laavuun juuri, kun iholle tippui muutama sadepisara. Koda kömpi heti laavun perimmäiseen nurkkaan ja sulki silmänsä, nuoriso jaksoi hetken aikaa sählätä, mutta rauhottuivat nekin lopulta esimerkilliseen taukokäytökseen. Saatiin laavulle pian seuraakin, mutta koirat jatkoivat rauhassa lepäilyä, täytyy kyllä olla ylpeä niistä. Syötiin evässämpylät ja paistettiin makkarat nuotiolla ennen kuin jatkettiin matkaa.

Reitin seuraava osuus oli reilun neljän kilometrin pituinen ja alkoi helppikulkuisella osuudella, jossa kuljettiin Uusisuon läpi pitkospuita pitkin. Tämän jälkeen kiivettiin hieman ylemmäs, Nuolivaaran rinteille ja kuljettiin taas hieman kuivemmassa ja karummassa maastossa. Koirat alkoivat hieman näyttää väsymyksen merkkejä, jäivät enemmän taas haistelemaan ja hieman hidastelivat. Sää oli aikalailla loistava retkeilyyn, poutainen, lämpötila reilu kymmenen astetta, kevyt tuuli viilentämässä ja ohut pilvikerros suojaamassa auringolta. Pian laskeuduttiin vaaran rinteiltä takaisin laaksoon, jossa käveltiin Riisisuon ylittävillä pitkospuilla. Hetken matkaa pitkospuita käveltyämme ja useita puroja ylitettyämme lähdettiin taas kapuamaan ylöspäin kohti Pienen Riisitunturin ja Soilunvaaran huippuja.

 

 

Hetken kiivettyämme tultiin toiselle taukopaikalle, Soilun laavulle, josta edellinen porukka oli ilmeisesti vain hetkeä aiemmin poistunut, nuotiopaikalla vielä muutama puu savusi. Saatiin taas koirat lepäilemään laavuun ja ehdittiin laittaa trangialla vettä kiehumaan, kun kaksi muuta retkiporukkaa saapui seuraksemme. Toisessa porukassa oli koira mukana ja siitä huolimatta meidän koirat makoilivat levollisesti laavussa, Koda ja Kelmi nukahtivatkin kunnolla. Keitettiin pastaa trangialla ja juotiin jälkiruokakahvit päälle, istuskeltiin rauhassa ja muut seurueet jatkoivatkin matkaa ennen meitä.

Tauon jälkeen jatkettiin kiipeämistä kohti Pienen Riisitunturin huippua. Polut täällä olivat hieman huonokuntoisempia, tai siis lähinnä märkiä ja mutaisia. Muita kulkijoita ei enää juurikaan näkynyt ja saatiin nauttia omasta rauhasta ja hiljaisuudesta. Koirien voimat olivat selvästi tauon aikana palautuneet ja ne liikkuivat taas innokkaammin. Ne joivat pienistä tunturilammikoista raikasta vettä ja Kelmi kävi jokaisessa lammikossa myös kahlaamassa. Tunturin huippua kohden meidän kaikkien vauhti taas hiljeni, mutta näkymät huipulta olivat kyllä taas kiipeilemisen arvoiset. Huipulta avautui näkymä alas Riisisuolle, jonka poikki olimme hetki sitten kävelleet, kauempana kohosi Nuolivaaran rinteet ja toisella puolella Riisitunturin huiput.

Pidettiin huipulla pieni kuvaus- ja sometustauko ennen kuin lähdettiin taas laskeutumaan. Laskeutuminen tunturista oli itseasiassa rankempaa kuin kiipeäminen, kun koirat vähänkään vetää hihnassa, täytyy laittaa reilusti jalkalihaksia peliin jarruttaakseen menoa. Onneksi koiratkin alkoivat olla vähän väsyneitä useamman tunnin kävelyn jälkeen ja vetäminen oli aika maltillista jo. Oltiin jo päästy koko tunturin rinne alas ja laskeuduttu Riisitunturin autiotuvalle, kun huomasin, että kameran linssinsuojus on tippunut matkasta. Ja ei muuta kuin uudelleen suunta ylöspäin. Koiratkin jo mulkoilivat epäuskoisina, kun käännyttiin takaisin. Vajaan kilometrin verran jouduttiin palaamaan takaisin ennen kuin linssinsuojus lopulta löytyi, ei kuitenkaan jouduttu huipulle asti uudestaan kiipeämään.

 

Päästiin lopulta takaisin kohtaan, jossa oltiin käännytty ympäri ja koirienkin vauhti taas kiihtyi. Loppumatka Riisitunturin autiotuvalta takaisin parkkipaikalle olikin melko helppokulkuista ja loivaa alamäkeä halki havumetsien. Alkoi itselläkin jo jalka painaa ja polulla oleviin juurakoihin ja kiviin meinasi välillä kompuroida, kun ei jaksanut jalkaa nostaa riittävästi. Kaikki koiratkin näyttivät olevan levon tarpeessa, kun saavuttiin kuuden ja puolen tunnin jälkeen takaisin autolle.

Riisin Rietas oli oikein sopivan pituinen lenkki päiväseltään kuljettavaksi ja sen varrella näki monenlaisia upeita maisemia. Ruuhkaa reitillä ei näin arkipäivänä alkukesästä ainakaan ollut ja koirienkin kanssa kulkeminen oli helppoa. Suosittelen lämpimästi!


Reissut jatkuu!

Kiira, Koda & Kelmi

Tiilikkajärven kansallispuisto

Lauantaina käynnistyi meidän kauan odotettu kesälomareissu Kuusamoon Iitan ja Lori -bortsun kanssa. Lomaa alettiin suunnitella joskus talvella ja vihdoin loman aika koitti. Lähdettiin matkaan Tampereelta lauantaina aamulla, mukana neljä koiraa ja suksiboksi täynnä tavaraa, kyllä pääsi mun perheauto Foordi todelliseen testiin. Ajettiin Iisalmeen, jonne Iitan toinen bortsu Pai jäi hoitoon meidän reissun ajaksi vanhan polvivamman vuoksi. Matka jatkui Iisalmesta Rautavaaraan Tiilikkajärven kansallispuistoon, jossa oli tarkoitus yöpyä ensimmäinen yö. Meillä oli Kuusamosta mökki varattuna sunnuntaista lähtien ja näin saatiin paitsi katkaistua pitkää ajomatkaa, myös yksi yö lisää pituutta lomareissulle.

Saavuttiin Tiilikkajärven Sammakkotammen pysäköintipaikalle kuuden jälkeen lauantai-iltana ja rinkkojen säätämisen jälkeen lähdettiin kävelemään Uiton kierto -nimistä rengasreittiä myötäpäivään. Pitkän ajomatkan jälkeen koirissa oli energiaa ja alkuun meinasi hihnassa kävely olla vähän mälsää, etenkin Kelmin mielestä, joka ei oikeastaan juuri koskaan edes lenkkeile hihnassa. Kelmi on myös vähän ihastunut Lori -bortsuun ja kiltisti polulla kävelemisen sijaan mielummin rymyäisi ihanan bortsuneidin kanssa pusikoissa. Nopeasti Kelmikin kuitenkin rauhottui ja tottui kävelemään meidän tahdissa. Koda sen sijaan meni polkuja kuin vanha tekijä, vaikkakin pitkästä aikaa selässä oleva reppu hieman alkumatkasta ärsytti.

Uiton kierron alkumatka oli melko mäkistä ja kivistä maastoa ja hiki tuli kävellessä nopeasti. Reitti kulki vuoroin järvien rantoja ja vuoroin nousi mäntymetsien keskellä kulkevien harjujen päälle. Kuljettiin reittiä noin puoleen väliin ja poikettiin Venäjänhiekalle, jossa oli tarkoitus viettää yö telttaillen. Satunnaisesti alkoi tippua pisara vettä kasvoille. Ehdittiin kuitenkin Venäjänhiekan upealle hiekkarannalle ennen sateen yltymistä, mutta tuuli oli jo kovempaa sadetta enteilevä. Rannalla näkyi kaksi muuta telttaa ja jäätiin suosiolla hieman syrjempään koiralauman kanssa. Saatiin teltta kasattua ja ehdittiin ruoatkin lämmittää ennen sateen alkua. Kelmi ja Lori pääsivät hieman rallattamaan hiekkarannalle ennen telttaan vetäytymistä, uimaan niitä ei valitettavasti viitsinyt päästää, vaikka olisivat varmasti mielellään käyneet iltauinnilla.

Ruokailun jälkeen kello olikin jo yli kymmenen ja kömmittiin telttaan. Tarkoituksena oli, että Koda nukkuisi teltan absidissa ja nuoremmat ja kokemattomammat retkikoirat Kelmi ja Lori teltan sisällä. Koda ei juurikaan arvosta toisten koirien läheisyyttä ja ajattelin, että se lähinnä stressaantuisi tai hermostuisi ahtaassa teltassa nukkumisesta. Se kuitenkin tunki tilaisuuden tullen päänsä teltan ovesta teltan sisäpuolelle ja lopulta päätettiin päästää Kodakin sisälle nukkumaan. Tiivis tunnelma kolmen hengen teltassa toki oli kahden ihmisen ja kolmen koiran kanssa, mutta läheisyys lämmitti ja viileä yö sujui varmasti meillä kaikilla mukavammin tiiviin tunnelman ansiosta.

Yön aikana satoi osin melko reippaastikin, sadepisarat rummuttivat teltan kattoa ja kosteus hiipi teltan lattian läpi. Koda ja Kelmi molemmat nukkuivat melko rauhallisesti, muutamia kertoja korjasivat toki nukkumisasentoaan tai vaihtoivat paikkaa. Kelmi nukkui teltassa ensimmäistä kertaa elämässään ja aivan ongelmitta, eikä Kodaakaan läheisyys ja ahtaus ahdistanut ollenkaan. Ajattelin, että niillä olisi viileä ja koska mulla oli turhankin lämmin omassa makuupussissani, levitin sen peitoksi ja tarjosin koirien päälle, jotka eivät elettäni juurikaan arvostaneet vaan siirtyivät heti kauemmas musta, teltan viileitä sisäseiniä vasten.

Aamu valkeni hieman pilvisenä, melko viileänä ja tuulisena, enää ei kuitenkaan onneksi satanut. Koirat alkoivat kaivata ulos ahtaasta teltasta. Koirat pääsivät ottamaan hiekkarannalla lyhyet aamuspurtit ja ravistamaan viileän ja kostean yön aikana muodostuneet kankeudet lihaksistaan. Lämmitettiin trangialla aamupuurot ja -kahvit, pakattiin märkä teltta ja muut varusteet takaisin rinkkoihin ja lopulta jatkettiin matkaa noin kymmenen aikaan aamusta.

Uiton kierron jälkimmäinen puolisko oli helppokulkuisempaa kuin ensimmäinen. Heti alkumatkasta ylitettiin hieno silta, josta avautui upeat järvimaisemat. Muutoin sunnuntain reitti kulki lähinnä suoalueita ylittäviä pitkospuita pitkin, joista toisinaan lyhyeksi hetkeksi siirryttiin kulkemaan kuiviin, helppokulkuisiin, tasaisiin kangasmetsiin. Kelmi olisi kävellyt monessa kohdassa mielummin suossa kuin pitkospuita, mutta muutoin käyttäytyi esimerkillisesti. Pian puolen päivän jälkeen, noin neljän kilometrin kävelyn jälkeen saavuttiin takaisin Sammakkotammen parkkipaikalle ja jatkettiin matkaa kohti Kuusamoa.

 

Jatkossa lisää kesälomatunnelmia!

Kiira, Koda & Kelmi

Kahden kansallispuiston päiväretki

Suunnitteilla oli tälle talvelle pari yön yli retkeäkin, mutta valitettavasti aikatauluongelmat ja vaihteleva sää (joko -25 pakkasta tai räntäsadetta) ovat ainakin tähän asti pilanneet suunnitelmat yöpyä maastossa. Retkikuumetta on kuitenkin ollut ilmassa jo pidempään, joten melko nopealla aikataululla sovittiin Jennyn kanssa päiväretki kahteen melko pieneen kansallispuistoon. Retkikohteet valikoituivat lähinnä sillä perusteella, että sekä Kauhanevan-Pohjankankaan että Lauhanvuoren kansallispuisto olivat meille molemmille entuudestaan tuntemattomia ja siedettävän ajomatkan päässä päiväretkeä ajatellen.

Lähdettiin liikkeelle maanantaina heti aamusta mukana kolme koiraa ja reppureissaajana Papu -taapero. Aloitettiin Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistosta ja muutaman kilometrin reitistä nuotiopaikalle ja näkötornille. Yöllä oli satanut lähes kymmenen senttiä lunta, joten maisema oli täysin talvinen. Lumen alle peittyneitä pitkospuita pitkin me kaiketi suurin osa matkasta käveltiin ja ympärillä hallitsevana näkynä oli luminen suomaisema, kunhan ensin alkureitin mäntymetsän keskeltä päästiin. Retkipäivänäkin vielä pyrytti hieman lunta ja avarassa maisemassa tuuli melko kylmästi, joten ylimääräistä ei juuri maltettu pysähdellä. Tietysti makkaratauko pidettiin ja laitettiin tulet melko vaatimattomalle tulentekopaikalle - laavu (tai kota) olisi siinä tuulessa ollut mukava ylläri. Koirat viihtyivät hyvin toistensa seurassa, Savu välillä hieman ärähti liian innokkaalle Kelmille, mutta suurimman osan ajasta vaikutti tykkäävän kakarasta.

Eväät maistuivat ulkona - kuten aina. Kelmi ymmärsi hyvin pysyä kaukana nuotiosta, vaikka makkarat varmasti olisivat maistuneet sillekin. Kylmän viiman vuoksi jätettiin eväshetki lyhyeksi ja jatkettiin melko nopeasti ylös näkötorniin ihailemaan maisemia. Koda ja Kelmi jättivät näkötornin jyrkät portaat väliin ja jäivät alas ihmettelemään, mihin kaikki katosivat. Olin iloinen, etteivät ne pyrkineet perässä. Ihailtiin hetki avaraa maisemaa ja harmiteltiin takakantta myöten täynnä olevaa vieraskirjaa, ja Koda ilmestyi ylös torniin. Kai se oli tajunnut, mistä ylhäältä meidän äänet kuului ja lähtenyt kiipeämään. Kelmi oli edelleen jäänyt alas - onneksi. Kahdestaan Koda ja Kelmi juoksemassa jyrkkiä, avonaisia ja lumesta hieman liukkaita portaita... ei ollenkaan turvallisen kuuloinen yhdistelmä.

Jatkettiin matkaa takaisin autolle samaa reittiä. Jossain kohtaa luultiin eksyneemme - tuuli oli ehtinyt puhaltaa aukealta suolta lunta niin, että jälkemme olivat reilussa tunnissa peittyneet lähes kokonaan, vain yksittäiset hankikannon läpi pudonneet askeleet erottuivat. Yritettiin kiertää loppumatka vaihtoehtoista reittiä Kauhalammin toiselta puolen, mutta reittiä ei ollut merkattu, pitkospuut eivät erottuneet lumen alta ja maisemassakaan ei erottunut selkeää aukeaa polun kohdalla, joten päätettiin tylsästi kävellä loppumatkakin tuttua reittiä - tosin eipä ne maisemat varmaan kovin erilaiset lumen peittämänä olisi olleet lammen toistakaan puolta.

Päivän toisena kohteena oli Lauhanvuoren kansallispuisto. Sinne päästyä alkoi kuitenkin vielä rankempi lumipyry ja polut näytti olevan aikalailla lumen peitossa. Näköalatornikin oli vielä talviteloilla ja alaovi lukittuna, eikä päästy ihailemaan maisemia. Nuori reppureissaaja alkoi käydä kiukkuiseksi ja tuulen yltyessä ilma oli aika kylmä repussa matkaavalle, joten päätettiin jättää Lauhanvuori sen tarkemmin kiertämättä ja suunnata takaisin kotia kohti, todennäköisesti tuo Lauhanvuori onkin kesällä enemmän käymisen ja näkemisen arvoinen.

 

Talvisesta ja tuulisesta säästä huolimatta kivaa piristystä arjen keskelle toi tämä päiväretki! Kevään tullessa päästään toivottavasti retkeilemään taas ahkerammin.


Kiira, Koda & Kelmi 

Toinen koira - mitä on tehty toisin?

Kodan ollessa teini-iässä mietin monesti, mitä olisin tehnyt toisin, jos olisin voinut palata takaisin pentuaikaan. Moni ensimmäisen koiran omistaja pohtiikin varmasti samaa, että toisen koiran kanssa en kyllä sitten tee sitä enkä tätä, niiden sijaan teen enemmän tota. Vaikka Kelminkin kanssa on varmasti tehty monia virheitä, joiden vaikutuksen huomaan todennäköisesti vasta puolen vuoden-vuoden kuluttua, ollaan me monia asioita tehty myös hyvin eri tavalla kuin miten Kodan kanssa tuli tehtyä kolme vuotta sitten. Toki aika suuri vaikutus on pentuajan tekemiseen ollut myös sillä, että Kelmi on alusta asti otettu harrastuskoira-ajatuksella, Kodastahan alunperin piti tulla mulle lähinnä kotikoira ja lenkkiseuraa, mutta toisin kävi. Varmaan joitain juttuja olen unohtanutkin, mutta ajattelin listata teille, mitä kaikkea me ollaan tehty Kelmin kanssa eri tavalla. Olisi kiva myös kuulla muilta, miten te olette toimineet eri tavalla toisen koiran kohdalla verrattuna ensimmäiseen, tai jos toista koiraa ei vielä ole, miten olette ajatelleet toimia?

Koirasosialistaminen

Meidän perheen ihka ensimmäinen koira Jeppe oli hyvin epäsosiaalinen koira. Se ei ollut mitenkään aggressiivinen eikä epävarma, vain hyvin välinpitämätön muita koiria kohtaan. Se ei koskaan isotellut, uhitellut, murissut, räyhännyt tai tuijotellut, mutta ei myöskään koskaan leikkinyt tai edes yrittänyt. Kodan kohdalla mietin oikeastaan vain tuota jälkimmäistä, halusin, että koirani osaa leikkiä muiden koirien kanssa. En kuitenkaan tuntenut juurikaan muita koiranomistajia ja siten loogisin paikka oli koirapuisto. Olin sinisilmäinen, enkä neljäkuista pentua koirapuistoon viedessäni miettinyt yhtään, että sinne tuodaan paljon koiria, jotka eivät sinne kuulu. Ollaan oltu samaan aikaan puistossa esimerkiksi huskylauman kanssa, joka ei tosiaan silloin muistaakseni noin kahdeksan kuukauden ikäistä nuorta Kodaa hyväksynyt laumaansa, vaan yhteistuumin yrittivät sitä alistaa. Ollaan oltu puistossa samaan aikaan myös 3-vuotiaan amerikanakitauroksen kanssa, jonka ainoa tavoite puistoilussa vaikutti olevan narttujen astuminen ja muiden urosten alistaminen. Se oikein kyttäsi portilla, milloin tulee joku hyvä nuori uros kiusattavaksi. Ollaan oltu puistossa samaan aikaan myös shetlanninlammaskoiran kanssa, joka pelkäsi muita koiria melko paljonkin ja Kodan (silloin n. 7 kk) juosten pentuhepulissaan ohi, säikähti niin, että puraisi Kodaa aika kunnolla kintereestä. Ja koska Koda oli reipas, hyvin reipas pentu, ja myös melko vähäeleinen, en ymmärtänytkään, miten raskasta puistoilu sille välillä oli ja se valitettavasti näkyy edelleen. 

Tämän perusteella voitte varmaan uskoa, että Kelmi ei ole yhdessäkään koirapuistossa käynyt, eikä käy. Nyt olen sen verran onnekkaassa tilanteessa, että mulla on paljon hyviä koiraharrastajakavereita, joilla sattuu vielä olemaan hyvin erilaisia koiria, on cottonista bouvieriin, cockerspanielista malinoisiin, kultaisestanoutajasta schipperkeen ja bordercolliesta ja australianpaimenkoirasta walesinspringerspanieliin. Mainittakoon vielä näistä kavereista, että he myös ymmärtävät koiriaan ja osaavat puuttua pennun kannalta epäreiluun käytökseen, mikä ei koirapuistoissa todellakaan ole itsestäänselvyys. Kelmi on siis päässyt vapaana lenkkeilemään monenrotuisten, eri ikäisten ja hyvin erilaisten koirien kanssa. Toisten kanssa se intoutuu kovaan rallatteluun ja toisten touhuja (lähinnä se malinois) seurailee mielummin hieman etäältä, mikä sekin on kovin tärkeä taito oppia.

Ruokailut

Koda sai pentuna ruoan aikalailla aina suoraan kupista, toki mulla sitten oli lenkeillä nameja taskussa, mutta en osannut hyödyntää pennun varsinaista ruokaa koulutusasioissa. Koda sai ruokaa reilusti, siis sillä tavoin reilusti, että se monesti yritti haudata kupin ja loput ruoat pyyhkeen tai maton alle, kun ei jaksanut kaikkea syödä. Tästä voi varmaan jo päätellä, että eivät ne namit ja muut herkut sitten lenkeillä tai koulutustilanteissa oikein palkinneet, kun maha oli jatkuvasti täynnä muutenkin. Ja sen normaalin ruoan kun sai ilman sen kummempia ponnisteluita, turha sitä oli liikaa yrittää muutenkaan. Teini-iässä kun ruoan arvo laski Kodan silmissä muutenkin, olikin sitten vielä astetta hankalampaa, mun onneksi Koda sentään on tosi hyvin lelulla palkattavissa.

Kelmin kanssa olen sitten tämänkin asian suhteen ollut fiksumpi. Kovin montaa ruokaa se ei ole ilmaiseksi saanut, tässä viiden kuukauden aikana ehkä kymmenen. Muutoin ruoka tulee treenin ohessa. Vaikka aamuisin ennen töihin lähtöä olisi vaan aika paljon nopeampaa iskeä sille kuppi nokan eteen, olen pitänyt tiukasti kiinni siitä, että ilmaiseksi ruokaa ei tule ja aina treenataan vaikka vaan yksi kapulan pito tai muutama kaukokäskyjen vaihto. Näin kun olen toiminut, Kelmistä on tullut, tai siis se on pysynyt hyvin ahneena ja tekee kuivien nappuloidenkin eteen vaikka ja mitä.

 

Hihnakäytös

Koda sai pentuna moikkailla muita koiria hihnassa. Jotenkin mulla oli ehkä sama ajatus kuin tuossa koirapuistoilussa, eli kun niitä koiratuttuja ei ollut, ajattelin, että jollakin tapaa tarvitsee kuitenkin sosialistaa muihin koiriin ja se tapahtui sitten koirapuistoilun lisäksi lenkeillä vastaantulevien koirien kanssa. Ja sehän tietysti näkyy Kodan hihnakäytöksessä edelleen. Koska sittemmin Kodalle on tullut muita koiria kohtaan epävarmuuksia (tai siis alunperin varmaan noista koirapuistojutuista jo lähtöisin), kokee se lenkillä helposti kaikki vastaantulevat koirat uhkana.

Kelmi sen sijaan ei ole saanut hihnassa moikkailla juuri ketään. Nojoo, muutamia yksittäisiä poikkeuksia on ollut, mutta olen yrittänyt parhaani mukaan pitää kiinni siitä, että vapaana saa moikata ja hillua, mutta hihnassa ei saa eikä tarvitse moikata muita. Toistaiseksi sille ohituksen onkin melko helppoa hommaa, vaikka toki vielä treenattavaa löytyy.

Koulutus

Tässä asiassa on hankalinta kyllä verrata Kodaan, koska kuten aiemmin totesin, Kodasta oli alunperin tulossa lähinnä lenkkikaveri, jonka kanssa "ehkä joskus jotain vähän harrastellaan". Mutta Kodan kanssa alettiin oikeasti mitään kunnolla kouluttamaan vasta sen ollessa vajaa vuoden ikäinen. Ei käyty pentukursseilla tai muualla. Aloitettiin arkitottelevaisuuskurssilla muistaakseni toukokuussa, eli Kodan ollessa 11 kuukauden ikäinen teinihirviö ja oppimisen ollessa hitainta mahdollista. Kodan kanssa myös se nopein oppimisen vaihe jäi täysin hyödyntämättä siksi, että Koda asui silloin vielä kasvattajalla ja muutti mun luokse Suomeen vasta 15-viikkoisena. Ajattelin, kuten varmasti moni muukin ensimmäisen koiran omistaja, ettei niin pientä voi vielä kunnolla kouluttaa. Lisäksi sitten kun aloin jotain kouluttaa harrastusajatuksella, koulutin aika paljon houkuttelemalla ja ohjailemalla. Tästä ei kuitenkaan onneksi ole sen kummemmin haittaa ollut, ihan hienosti se on oppinut myöhemminkin ja oppinut myös nopeasti tarjoamaan ja olemaan aktiivinen, kun on vaihdettu koulutusmetodeja enemmän sheippaamisen suuntaan.  

Kelmin kanssa ollaan tässäkin suhteessa toimittu hyvin eri tavalla. Kelmi aloitti tavoitteellisten pentujen tokokurssilla kaksi päivää luovutuksen jälkeen, eli pari päivää yli 7-viikkoisena. Nyt puolivuotiaana se osaa jo paljon enemmän kuin Koda osasi ehkä puolentoista vuoden iässä. Se on koulutettu aika pitkälti tarjoamisen ja positiivisen vahvistamisen kautta ja Kelmi onkin pennusta asti oppinut aktiiviseksi. Tietysti tässä on varjopuolensakin, helposti sitä salamannopeasti oppivan pennun kanssa etenee liian nopeasti tai tekee liian paljon ja unohtaa, että miten vauva toinen vielä onkaan. Mutta ainakin asioita on tehty hyvin eri tavalla koulutuksenkin suhteen kuin Kodan kanssa.

Siinä ainakin muutamia juttuja, jotka olen tarkoituksella tehnyt toisin. Olisi tosiaan kiva kuulla, mitä juttuja te olette tehneet eri tavalla tokan kuin ekan koiran kanssa tai ajatelleet tulevaisuudessa tekevänne? Virheitähän jokainen tekee koiran kuin koiran kanssa, mutta ehkä ne on sitten ekan, tokan ja kolmannen koiran kanssa vähän erilaisia virheitä.


Kiira, Koda & Kelmi