Repoveden kansallispuisto

Toukokuu on kyllä pistänyt parastaan näiden ilmojen suhteen ja mikäs sen enempää motivoisi lähtemään kesän ensimmäiselle vaellukselle kuin lämpö ja aurinko? No, toki myös lukuvuoden päättyminen ja parin viikon kesäloma innostivat pakkaamaan rinkan ja suuntaamaan metsään. Seuraksi valikoitui mun maailman mahtavin äiti ja kohteeksi läheisen sijainnin ja kivojen maisemien vuoksi Repoveden kansallispuisto.

Lähdettiin liikkeelle Tervajärven parkkipaikalta lauantaiaamuna yhdentoista aikoihin, parkkipaikka oli aikalailla täynnä jo tässä vaiheessa ja mietin, mitenhän paljon mahtaa poluilla olla ruuhkaa näin upealla ilmalla ja viikonloppupäivänä. Tervajärveltä lähdettiin talsimaan Kaakkurin kierrosta myötäpäivään kohti Lapinsalmea. Koda kantoi ensimmäistä kertaa omaa reppuaan, toki totuteltu oli muutama kerta, painoa näin alkuun oli vain vajaan parin kilon verran. Otettiin eka tauko jo reilun kahden kilometrin kävelymatkan päästä, Määkijän taukopaikalla. Autolla puhalsi kylmä tuuli ja lähdettiin kävelemään pitkähihaiset päällä, ne oli riisuttava, joten pidettiin samalla juomatauko ja Koda pääsi viilentymään kylmään veteen.

Pian Määkijän jälkeen Kaakkurin kierros yhdistyi lyhyemmän Ketunlenkin kanssa ja vastaantulijoita ja kanssaretkeilijöitä alkoi näkyä yhä enemmän. Matkalla Lapinsalmelle ylitettiin Kapiavesi Ketunlossilla. Käsivoimien ja vaijerin avulla liikutettava lossi oli aika työläs saada tuulisen vesistön yli, Koda kun olisi vielä kovasti halunnut osallistua mielenkiintoiselta näyttävään hommaan ja tunki välillä päätään vaijerien välistä. Selvittiin kuitenkin lopulta vastarannalle ja päästiin jatkamaan matkaa turvallisesti jalan.

Kanssaretkeilijöiden määrä nousi räjähdysmäisesti Lapinsalmen parkkipaikan kohdalla ja salmen ylittävälle riippusillalle sai jonottaa hyvän aikaa. Äiti ylitti sillan ensin ja Koda lähti kapealle, tuulessa keikkuvalle ja hiukan natisevalle sillalle hirveällä vauhdilla, mummi ois pitänyt tietty saada kiinni. Jouduin vähän toppuuttelemaan ja päästiin lopulta ihan rauhallisesti ja turvallisesti salmen toiselle puolen. Harmittaa, kun ei sillalta tullut otettua mitään kuvaa, mutta seuraavien jonottaessa sillalle ei oikein kehdannut jäädä kuvaamaan sen kummemmin.

Lapinsalmen ylityksen jälkeen reitti jatkoi edelleen suositun Ketunlenkin kanssa samaa polkua kohti Katajavuoren näköalapaikkaa, jonne päästäkseen sai kiivetä yli kaksisataa porrasta. Koda hyppeli portaat sujuvasti, tosin oli välillä sitä mieltä, että tyhmää mennä portaita, kun voi kiivetä myös suoraa rinnettä. Koiralle jyrkät portaat eivät tuntuneet olevan minkäänlainen haaste, mutta itsellä kohosi syke tehokkaasti, sykemittari näytti 176 portaiden yläpäässä. Istahdettiin hetkeksi kivenlohkareiden päälle maisemia ihailemaan, sykkeitä tasaamaan ja hörppäämään hieman vettä ennen kuin jatkoimme reippaasti matkaa kohti Katajajärveä.

Katajavuoren ja -järven välissä Ketunlenkki ja Kaakkurin kierros erkaantuivat taas toisistaan ja saimme jatkaa matkaa hieman rauhallisemmissa tunnelmissa. Katajajärvellä pysähdyimme nauttimaan lounasta - lohikeittoa, ruisleipää, makkaraa ja tietysti jälkiruokakahvit. Koda sai herkutella kuivatulla kanafileellä ja makkaran jämillä. Tauon ajan Koda oli kiinni viereisessä puussa ja istui niin nätisti paikoillaan ohikulkijoiden kävellessä ohi aivan sen kuonon edestä. Taitava retkikoiruus <3

Lounastauon jälkeen matka jatkui yhä helteisemmissä tunnelmissa, Kuutinkanavan ohitettuamme vastaantulijoiden ja ohitettavien kanssaretkeilijöiden määrä kävi yhä vähäisemmäksi ja päästiin kävelemään oikeastaan ihan vain omassa mainiossa seurassamme. Rinkkojen muuttuessa askel askeleelta painavimmiksi ja ajankin juostessa jatkuvasti kiihdyttäen kohti iltaa, päätettiin hieman oikaista matkalla kohti suunniteltua yöpymispaikkaa, Sukeltajaniemeä. Tahattomasti tultiin kuitenkin oikaisseeksi vähän liikaakin ja huomattiin jossain kohtaa päätyneemme Valkjärven väärälle puolelle.

Tehtiin pikaisesti uusi sotasuunnitelma yöpymisen suhteen ja jatkettiin Valkjärven "väärällä" puolella kohti Kirnukankaan laavua. Laavulle päästyämme siellä kuitenkin makoili pariskunta villakoiran kanssa ja ajateltiin heidän suunnittelevan yöpymistä Kirnukankaalla. Lisäksi meillä alkoi vedet olla vähissä ja Kirnukankaan vieressä kartalla näkyvä pieni lammikko näytti enemmänkin suolta kuin lammelta. Katseltiin karttaa taas uudelleen ja päätettiin jatkaa vielä reilun kilometrin verran Lojukoskelle. Lojukoski olisi tosin enää muutaman kilometrin päässä Tervajärven parkkipaikalta ja toiseksi päiväksi suunniteltu reitti olisi yhtäkkiä lyhentynyt alkuperäisestä kymmenestä kilometristä aika reilusti. No, syömään ja lepäämään oli kova hinku, joten otettiin suunnaksi Lojukoski. Päivän reitin alkupätkä oli ollut melko vaikeakulkuista, helteessä jyrkkiä nousuja, portaita ja kivikkoisia ja juurakkoisia polkuja, mutta loppumatkalle polku leveni, juurakot ja kivikot katosivat ja korkeuserot tasoittuivat. Viimeinen kilometri ei tuntunut enää juuri miltään.

Lojukoskella oli jo useampi retkiseurue telttoineen, kun sinne asti päästiin. Jouduttiin asettelemaan telttamme hieman rinteeseen ja maasto oli paikoin hieman kivikkoista. Päällimmäisenä ajatuksena oli kuitenkin nyt vain joku paikka, missä huilata yö. Yhdellä telttaseurueella oli mukanaan kaksi lasta ja meidän pystyttäessä telttaa nämä lapset hyppäsivät kalliolta Tervajärven kirkkaaseen ja kylmään veteen (= hulluja :D). Koda oli tässä vaiheessa istumassa meidän vieressä ilman hihnaa ja sehän vanhana wannabe-pelastuskoirana ampaisi aivan täysiä rantaan veden loiskahdukset kuullessaan. Onneksi lapset olivat enemmän kuin koiramyönteisiä ja lopulta tarkoituksella houkuttelivat Kodan mukaansa uimaan. Siinä ne sitten polskivat kaikki lapsoset yhdessä ilta-auringossa.

 

 

Keitettiin nopeasti Trangialla iltaruoaksi pinaattipastaa, paistettiin nuotiolla päivän toiset makkarat ja Kodakin sai uinnin jälkeen syödä iltaruokansa. Ruoka maistui kaikille ja pian ruokailun jälkeen alettiinkin valmistautua yöunille. Kivikkoinen maasto ja rinnepaikka eivät olleet yöunien kannalta paras mahdollinen ratkaisu, mutta kyllä me ihmisetkin parin tunnin yöunet saatiin, Koda tuhisi oikein tyytyväisenä koko yön ja yritti tilaisuuden tullen aina vallata mun makuualustan itselleen. Aamuyöstä viileni reippaasti ja kosteus pureutui telttaan sisälle. Kodalla oli iltauinnin jäljiltä vielä turkki kostea, joten kaappasin sen kainalooni, levitetyn makuupussini alle lämmittelemään. Makuupussini on siis talviretkeilyynkin soveltuva, joten kesäretkillä sillä tarkenee nukkua myös auki levitettynä. Lopulta äitinikin paleli kesämakuupussinsa kanssa ja nukuttiin sievästi kaikki kolme mun makuupussista levitetyn peiton alla.

Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, syötiin aamupala ja juotiin aamukahvit kaikessa rauhassa tietäen, että kävelymatka autolle kestäisi vain tunnin verran. Hieman huonosti nukutun yön ja edellisen päivän raskaan ja helteisen kävelymatkan takia alkoi hetki hetkeltä tuntua mukavammalta ajatukselta, että toisena päivänä matkaa olisi kuljettavana enää reilu kolme kilometriä. Matka taittui kuitenkin nopeasti ja kevyesti, maasto oli paljon tasaisempaa ja helppokulkuisempaa kuin lauantaina ja saavuttiin parkkipaikalle vähän turhankin nopeasti. Päätettiin kuitenkin tyytyä tähän lyhyempään reittiin ja jättää tältä erää Repovesi taakse.

Video on vähän huonolaatuinen ja tärisevä, mutta koittakaa kestää tai nauttikaa vain kuvista :D Kesän retkeilykausi on nyt joka tapauksessa saatu aloitettua ja ensi viikolla retket jatkuvat Iipun ja Haltin kanssa kahden yön vaelluksella Hossassa!


Kiira & Koda

Rakkaudesta rotuun

Nolottaa hieman myöntää, mutta olen se henkilö, joka provosoituu ja hermostuu nettikeskusteluissa. Erityisesti tai ehkä nykypäivänä jopa ainoastaan colliepalstan keskusteluista. Erityisesti niistä, jotka liittyvät jollain tavalla luonteisiin. Näin kesän lähestyessä kymmenien punkki- ja turkkikeskusteluiden lisäksi palstan valtaa kyselyt collieista ja niiden luonteista, pentukuume kun kesää kohden usein ihmisillä kasvaa. Eikä siinä mitään, että kysyy, onhan tuollainen collien omistajia pursuava Facebook -ryhmä oivallinen paikka kuulla monipuolisesti rodusta. Se mikä mun tunteita kuumentaa, on näihin kyselyihin liittyvät kommentit...

Näissä keskusteluissa aivan liian usein joku tulee kommentoimaan, miten collie on arka ja miten se on colliella täysin normaali asia. Eikä se arkuus mitenkään pahaa arkuutta ole, sehän vain pelkää yksittäisiä asioita, kuten lattiaa. Ja arkuus ihmisiä kohtaanhan on vain hyvä ja toivottava asia, eipähän mene vieraita ilman lupaa moikkaamaan. Ja rotuhan saakin olla pidättäytyvä vieraita ihmisiä kohtaan, että eihän se oikeasti ketään pelkää, ei vain mistään hinnasta ikinä mene kenenkään vieraan lähelle. Ja colliehan on myös rotu, jota on omistajan kohdeltava silkkihansikkain ja jonka pitää ehdottomasti saada itse päättää, mitä se tekee ja milloin...

Mua ei suinkaan hermostuta tosiasioiden sanominen ääneen, kyllähän collieissa arkuudet ovat yhä liian yleisiä ja alusta- ja ääniarkuudet myös perinnöllisiä ongelmia. En näe siinä mitään pahaa, että tiedostaa oman rotunsa tai koiransa heikkoudet, mutta sellaisten mainostaminen rotuun kuuluvana, normaalina asiana saa mun verenpaineen kyllä nousemaan. Yhteen tällaiseen kommenttiin suutuspäissäni kävin vastaamassakin, että tällaisen asian sanominen on sama kuin toteaisi, että collien kuuluu olla vähän lonkkavikainen.

Uskallanpa myös epäillä, että useimmiten nämä rotua arkana ja arkuutta normaalina mainostavat eivät ole itse kovinkaan suurta pohjatyötä tehneet rotua, kasvattajaa tai koiraa valitessaan (collieille vastikään teetetyssä käytösongelmia kartoittavassa kyselyssä oli esimerkiksi useampi rekisteröimättömän collien omistaja käynyt vastaamassa). Eivätkä he ehkä myöskään ole nähneet riittävää vaivaa koiran sosialistamisessa, collieta kun joku on sattunut mainostamaan myös helppona koirana, jota ei esimerkiksi tarvitse ollenkaan kouluttaa. Ja toki, arkuuksien ollessa jossain määrin perinnöllinen ongelma, jonka periytymismekanismia ja kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä ei tunneta, voi kokeneelle, asioihin perinpohjin perehtyneelle ja luonnepuoleen panostavallekin kasvattajalle käydä huono tuuri, aivan kuten terveysasioissakin. Eikä niiden vaikeiden perinnöllisten arkuuksien suhteen hyväkään sosialistaminen aina auta.

Kuitenkin voin oman, tosin toistaiseksi vielä melko suppean kokemukseni perusteella todeta, ettei mulla ole tullut harrastuskentillä yhtäkään oikeasti arkaa ja sen suhteen ongelmallista collieta vastaan. On tullut vastaan niitä, joiden työmoottorissa tai taistelutahdossa tai jossain muussa olisi mun mielestä parannettavaa, mutta arkuuden suhteen ongelmallista collieta en harrastavalla ihmisellä ole tavannut. Mutta kun se ensimmäiseksi koiraksi tuleva kotikoira harrastuskoiraa useammin kuitenkin otetaan sen tarkemmin kasvattajiin tai heidän kasvatustyöhönsä perehtymättä, pentu vielä parhaimmillaan valitaan värin, edullisen hinnan (paperittomat), lyhyen pennunhakumatkan ja luovutusajankohdan (kesällähän se pentu on saatava) perusteella ja se pentu koko tärkeimmän sosialistamisaikansa pyörii vain omassa pihassa, on mielestäni aika kohtuutonta kirjoitella sitten keskustelupalstoille, miten arkuus kuuluu rotuun.

On selvää kuitenkin, että keskimäärin hieman pehmeänä, herkkänä paimenkoirana collie on montaa muuta rotua helpommin epävarmuuteen taipuvainen. Pahimmillaan kokematon omistaja saa kasvatettua pienestä epävarmuuden siemenestä järjettömän, arkea merkittävästi haittaavan mörön. Liian usein näen tai kuulen, että kiiltävän lattiapinnan ensimmäistä kertaa kohtaava, ensimmäistä askeltaan uudenlaisella pinnalla pohtiva pentu napataan samantien syliin tai hyssytellään ja lässytetään pennulle, joka hieman säpsähtää uudenlaista ääntä. Kun on satuttu vielä jostain kuulemaan, että nämä colliet usein ovatkin kovin arkoja, alkaa omistaja tiedostamattaan jännittää uusia tilanteita koiran kanssa ja ylireagoida pennun jokaiseen säpsähdykseen. Mikäpä sen parempi ja varmempi tapa ruokkia nuoren, herkän koiran epävarmuutta?

Viime viikolla Kodan kanssa puistossa lenkin ohessa kahdelle pienelle lapselle ja heidän vanhemmilleen Kodan osaamia temppuja esitellessä tuli pohdittua, miten nopeasti ja helposti ihmiset muodostavatkaan mielipiteensä tietystä rodusta, niin hyvässä kuin pahassa. Miten paljon hallaa voitkaan omalle rodullesi tehdä toteamalla rodusta kysyvälle, että näiden nyt vaan kuuluu olla vähän arkoja. Jos tämä kysyjä koskaan tällaisen kommentin jälkeen rotuun päätyy, se toivottavasti ei sorru pennun ylisuojeluun ja hössöttämiseen. Ja mikäli se ei syystä tai toisesta rotuun koskaan päädy, se toivottavasti painaa villaisella tuon yhden typerän ja harkitsemattoman kommentin hyväksyttävästä arkuudesta, eikä mainosta sitä eteenpäin seuraavalle. Enkä edelleenkään tarkoita tällä, etteikö luonteen heikkouksista saisi ja pitäisikin puhua ääneen, mutta tämän itselle tärkeän ja monelta osin todella hienon rodun puolesta toivoisin, että ihmiset miettisivät, minkälaista mielikuvaa he puheillaan ja teoillaan omasta rodustaan levittävät. Etenkin kun collieidenkin tapauksessa suurin osa ongelmista on todellisuudessa saanut alkunsa sieltä hihnan toisesta päästä... Vaikka onhan se meille ihmisille aina paljon helpompaa syyttää koiraa, kuin myöntää omat virheensä, etenkin tällaisen rodun kanssa, jota "ei todellakaan tarvitse edes kouluttaa".


Rakkaudesta rotuun,

Kiira & Koda