maanantai 14. tammikuuta 2019

Toinen koira - mitä on tehty toisin?

Kodan ollessa teini-iässä mietin monesti, mitä olisin tehnyt toisin, jos olisin voinut palata takaisin pentuaikaan. Moni ensimmäisen koiran omistaja pohtiikin varmasti samaa, että toisen koiran kanssa en kyllä sitten tee sitä enkä tätä, niiden sijaan teen enemmän tota. Vaikka Kelminkin kanssa on varmasti tehty monia virheitä, joiden vaikutuksen huomaan todennäköisesti vasta puolen vuoden-vuoden kuluttua, ollaan me monia asioita tehty myös hyvin eri tavalla kuin miten Kodan kanssa tuli tehtyä kolme vuotta sitten. Toki aika suuri vaikutus on pentuajan tekemiseen ollut myös sillä, että Kelmi on alusta asti otettu harrastuskoira-ajatuksella, Kodastahan alunperin piti tulla mulle lähinnä kotikoira ja lenkkiseuraa, mutta toisin kävi. Varmaan joitain juttuja olen unohtanutkin, mutta ajattelin listata teille, mitä kaikkea me ollaan tehty Kelmin kanssa eri tavalla. Olisi kiva myös kuulla muilta, miten te olette toimineet eri tavalla toisen koiran kohdalla verrattuna ensimmäiseen, tai jos toista koiraa ei vielä ole, miten olette ajatelleet toimia?



Koirasosialistaminen

Meidän perheen ihka ensimmäinen koira Jeppe oli hyvin epäsosiaalinen koira. Se ei ollut mitenkään aggressiivinen eikä epävarma, vain hyvin välinpitämätön muita koiria kohtaan. Se ei koskaan isotellut, uhitellut, murissut, räyhännyt tai tuijotellut, mutta ei myöskään koskaan leikkinyt tai edes yrittänyt. Kodan kohdalla mietin oikeastaan vain tuota jälkimmäistä, halusin, että koirani osaa leikkiä muiden koirien kanssa. En kuitenkaan tuntenut juurikaan muita koiranomistajia ja siten loogisin paikka oli koirapuisto. Olin sinisilmäinen, enkä neljäkuista pentua koirapuistoon viedessäni miettinyt yhtään, että sinne tuodaan paljon koiria, jotka eivät sinne kuulu. Ollaan oltu samaan aikaan puistossa esimerkiksi huskylauman kanssa, joka ei tosiaan silloin muistaakseni noin kahdeksan kuukauden ikäistä nuorta Kodaa hyväksynyt laumaansa, vaan yhteistuumin yrittivät sitä alistaa. Ollaan oltu puistossa samaan aikaan myös 3-vuotiaan amerikanakitauroksen kanssa, jonka ainoa tavoite puistoilussa vaikutti olevan narttujen astuminen ja muiden urosten alistaminen. Se oikein kyttäsi portilla, milloin tulee joku hyvä nuori uros kiusattavaksi. Ollaan oltu puistossa samaan aikaan myös shetlanninlammaskoiran kanssa, joka pelkäsi muita koiria melko paljonkin ja Kodan (silloin n. 7 kk) juosten pentuhepulissaan ohi, säikähti niin, että puraisi Kodaa aika kunnolla kintereestä. Ja koska Koda oli reipas, hyvin reipas pentu, ja myös melko vähäeleinen, en ymmärtänytkään, miten raskasta puistoilu sille välillä oli ja se valitettavasti näkyy edelleen. 

Tämän perusteella voitte varmaan uskoa, että Kelmi ei ole yhdessäkään koirapuistossa käynyt, eikä käy. Nyt olen sen verran onnekkaassa tilanteessa, että mulla on paljon hyviä koiraharrastajakavereita, joilla sattuu vielä olemaan hyvin erilaisia koiria, on cottonista bouvieriin, cockerspanielista malinoisiin, kultaisestanoutajasta schipperkeen ja bordercolliesta ja australianpaimenkoirasta walesinspringerspanieliin. Mainittakoon vielä näistä kavereista, että he myös ymmärtävät koiriaan ja osaavat puuttua pennun kannalta epäreiluun käytökseen, mikä ei koirapuistoissa todellakaan ole itsestäänselvyys. Kelmi on siis päässyt vapaana lenkkeilemään monenrotuisten, eri ikäisten ja hyvin erilaisten koirien kanssa. Toisten kanssa se intoutuu kovaan rallatteluun ja toisten touhuja (lähinnä se malinois) seurailee mielummin hieman etäältä, mikä sekin on kovin tärkeä taito oppia.


Ruokailut

Koda sai pentuna ruoan aikalailla aina suoraan kupista, toki mulla sitten oli lenkeillä nameja taskussa, mutta en osannut hyödyntää pennun varsinaista ruokaa koulutusasioissa. Koda sai ruokaa reilusti, siis sillä tavoin reilusti, että se monesti yritti haudata kupin ja loput ruoat pyyhkeen tai maton alle, kun ei jaksanut kaikkea syödä. Tästä voi varmaan jo päätellä, että eivät ne namit ja muut herkut sitten lenkeillä tai koulutustilanteissa oikein palkinneet, kun maha oli jatkuvasti täynnä muutenkin. Ja sen normaalin ruoan kun sai ilman sen kummempia ponnisteluita, turha sitä oli liikaa yrittää muutenkaan. Teini-iässä kun ruoan arvo laski Kodan silmissä muutenkin, olikin sitten vielä astetta hankalampaa, mun onneksi Koda sentään on tosi hyvin lelulla palkattavissa.

Kelmin kanssa olen sitten tämänkin asian suhteen ollut fiksumpi. Kovin montaa ruokaa se ei ole ilmaiseksi saanut, tässä viiden kuukauden aikana ehkä kymmenen. Muutoin ruoka tulee treenin ohessa. Vaikka aamuisin ennen töihin lähtöä olisi vaan aika paljon nopeampaa iskeä sille kuppi nokan eteen, olen pitänyt tiukasti kiinni siitä, että ilmaiseksi ruokaa ei tule ja aina treenataan vaikka vaan yksi kapulan pito tai muutama kaukokäskyjen vaihto. Näin kun olen toiminut, Kelmistä on tullut, tai siis se on pysynyt hyvin ahneena ja tekee kuivien nappuloidenkin eteen vaikka ja mitä.



Hihnakäytös

Koda sai pentuna moikkailla muita koiria hihnassa. Jotenkin mulla oli ehkä sama ajatus kuin tuossa koirapuistoilussa, eli kun niitä koiratuttuja ei ollut, ajattelin, että jollakin tapaa tarvitsee kuitenkin sosialistaa muihin koiriin ja se tapahtui sitten koirapuistoilun lisäksi lenkeillä vastaantulevien koirien kanssa. Ja sehän tietysti näkyy Kodan hihnakäytöksessä edelleen. Koska sittemmin Kodalle on tullut muita koiria kohtaan epävarmuuksia (tai siis alunperin varmaan noista koirapuistojutuista jo lähtöisin), kokee se lenkillä helposti kaikki vastaantulevat koirat uhkana.

Kelmi sen sijaan ei ole saanut hihnassa moikkailla juuri ketään. Nojoo, muutamia yksittäisiä poikkeuksia on ollut, mutta olen yrittänyt parhaani mukaan pitää kiinni siitä, että vapaana saa moikata ja hillua, mutta hihnassa ei saa eikä tarvitse moikata muita. Toistaiseksi sille ohituksen onkin melko helppoa hommaa, vaikka toki vielä treenattavaa löytyy.

Koulutus

Tässä asiassa on hankalinta kyllä verrata Kodaan, koska kuten aiemmin totesin, Kodasta oli alunperin tulossa lähinnä lenkkikaveri, jonka kanssa "ehkä joskus jotain vähän harrastellaan". Mutta Kodan kanssa alettiin oikeasti mitään kunnolla kouluttamaan vasta sen ollessa vajaa vuoden ikäinen. Ei käyty pentukursseilla tai muualla. Aloitettiin arkitottelevaisuuskurssilla muistaakseni toukokuussa, eli Kodan ollessa 11 kuukauden ikäinen teinihirviö ja oppimisen ollessa hitainta mahdollista. Kodan kanssa myös se nopein oppimisen vaihe jäi täysin hyödyntämättä siksi, että Koda asui silloin vielä kasvattajalla ja muutti mun luokse Suomeen vasta 15-viikkoisena. Ajattelin, kuten varmasti moni muukin ensimmäisen koiran omistaja, ettei niin pientä voi vielä kunnolla kouluttaa. Lisäksi sitten kun aloin jotain kouluttaa harrastusajatuksella, koulutin aika paljon houkuttelemalla ja ohjailemalla. Tästä ei kuitenkaan onneksi ole sen kummemmin haittaa ollut, ihan hienosti se on oppinut myöhemminkin ja oppinut myös nopeasti tarjoamaan ja olemaan aktiivinen, kun on vaihdettu koulutusmetodeja enemmän sheippaamisen suuntaan.  

Kelmin kanssa ollaan tässäkin suhteessa toimittu hyvin eri tavalla. Kelmi aloitti tavoitteellisten pentujen tokokurssilla kaksi päivää luovutuksen jälkeen, eli pari päivää yli 7-viikkoisena. Nyt puolivuotiaana se osaa jo paljon enemmän kuin Koda osasi ehkä puolentoista vuoden iässä. Se on koulutettu aika pitkälti tarjoamisen ja positiivisen vahvistamisen kautta ja Kelmi onkin pennusta asti oppinut aktiiviseksi. Tietysti tässä on varjopuolensakin, helposti sitä salamannopeasti oppivan pennun kanssa etenee liian nopeasti tai tekee liian paljon ja unohtaa, että miten vauva toinen vielä onkaan. Mutta ainakin asioita on tehty hyvin eri tavalla koulutuksenkin suhteen kuin Kodan kanssa.



Siinä ainakin muutamia juttuja, jotka olen tarkoituksella tehnyt toisin. Olisi tosiaan kiva kuulla, mitä juttuja te olette tehneet eri tavalla tokan kuin ekan koiran kanssa tai ajatelleet tulevaisuudessa tekevänne? Virheitähän jokainen tekee koiran kuin koiran kanssa, mutta ehkä ne on sitten ekan, tokan ja kolmannen koiran kanssa vähän erilaisia virheitä.


Kiira, Koda & Kelmi

4 kommenttia:

  1. Paljon tuttua ja hatunnosto varsin nopeasta kehityksestä! :D

    Jos mennään ihan seitsemän vuoden taakse Tuikkuun, niin se eli ihan pellossa ensimmäisen vuoden. Ei ollut kontakteja kovinkaan moniin koiraihmisiin, joten silloisen tietoni varassa luulin ettei alle vuosikasta kannata erikseen kouluttaa :D vapaana pysymisenkin luulimme tulevan sillä, että Tuikku saa vain olla irti. Ruokana syötettiin RC giant puppya, joka maksoi omaisuuden. Mutta eläinkaupan myyjä oli taitava ja isoille koirille syötetään ison koiran ruokaa. Koiran lyhyt loppuikä olikin yhtä mokien paikkailua, varsinkin harrastuksissa ja vapaana pidossa. Arjessahan tuo lupsakka jätti meni vaivatta.

    Sitten muutama vuosi eteenpäin ja tuli Vilkku. Tässä vaiheessa tiesin että 8vk pentua voi ja kannattaa kouluttaa. Myös kalliit nappulat olivat vaihtuneet lihoihin ja ruokakuppi kongiin. Tuolloin täysin erityyppinen koira haastoi minua aika reilusti, enkä oikein osannut ennakoida. Niinpä narttukaksikko sai rähinän käyntiin tämän tästä, koske oletukseni paimenen tuijottamisesta oli, että kyllä se itsekseen ohi menee :D

    Satsasin myös harrastusrintamaan ihan liikaa, unohtaen arkiasiat ja rauhoittumisen. Sitä myötä arjesta tulikin aika kaoottista ja siihen lisäten silloiset, hyvin puutteelliset, turhamaiset, kontrolliin ja auktoriteettiin perustuvat koulutustaitoni, voin vain ihmetellä miten edes selvisin. Ja että mitään vakavaa ei sitten kuitenkaan sattunut, vaikka monesti ainekset olisivat olleet vaikka mihin rähinöihin.

    Niin ja ne koirapuistot! Tuikun jälkeen tiesin että se ei ole koiransosiaalistamiseen kovin ideaali ja Tuikku ei sitten loppuaikoinaan enää paljoa puistoillut. Vilkku kävi muutaman kerran, pääasiassa tuttujen koirien kanssa. Savu on käynyt kahdesti omalla porukalla. Koskaan ei saisi sanoa ei koskaan, mutta tuskin koskaan vien enää koiriani puistoon.

    Savun ja Lounan kohdalla kaikissa perusasioissa olikin edellisiin verrattuna ihan valtava harppaus. Lounan kohdalla tekisin kyllä paljon toisin, hyväksyen koiran yksilönä enkä sulloen sitä rotujensa perusteella johonkin oletusmuottiin. Keskinkertaisen positiivisten otteideni sijaan Louna olisi vaatinut silkkihansikkaat ja herkällä korvalla kuuntelua. Kiva koira siitä silti tuli, mutta paremmin olisin voinut koiraa tukea.

    Savun kanssa olo ja elo onkin ollut jo varsin mukavaa joka rintamalla. Se on myös mahdollistanut kehittymiseni ohjaajana rauhallisempaan tahtiin, ts. ei ole ollut pakko yrittää väkisin oppia jotain uutta, kuten aiemmin.

    Joskus seuraavaksi tuleva koira saa ehkä paremmin elekielestäni selvää. Se on isoin asia, mitä Savun aikana olen ymmärtänyt. Houkuttelusta ja niskasta ravistelusta on ollut kyllä pitkä matka nykyiseen ja jos rehellisiä ollaan, niin ehdottomasti takavuosilta vaihtaisin paljon pois ja pyytäisin koiriltani anteeksi. Onneksi nämä ovat kuitenkin varsin lojaaleja ja uskollisia, huolimatta ohjaajiensa, ehkä kohtuuttomankin suurista puutteista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos monipuolisesta kommentista, omia virheitä on välillä hankala myöntää, vaikka Kodankaan pentuajasta ei kovin kauan ole ja ihan aikuinen ihminen olen ollut, silti kovasti on siitä tultu eteenpäin omien ajatusten kanssa. Välillä sitä myös häpeää, että onkin vielä niin vähän aikaa sitten ollut niin urpo monen asian suhteen :D Ja viimeiseen kappaleeseen liittyen, sehän niissä välillä petollista onkin, kun antavat niin kovasti meidän epäjohdonmukaisuutta ja muita puutteita anteeksi, harrastuspuolella toki ehkä hieman vähemmän kuin arjessa.

      Poista
  2. Mitähän minä tekisin toisin...mulla on nyt elämäni ensimmäinen koira joka hyppii vieraita vasten, nukkuu sängyssä ja sohvalla, tulee autossa etupenkille ja on remmirähjääjä. Pienenä sosialistin sen koirapuistossa tuttujen koirien kanssa. Lenkille sai moikata koska pikkukylällä tuli vaan tuttuja vastaan.
    Kaupunkiin muutettua sen päälle kävi isompi irtokoira kaksi kertaa. Siitä alkoi remmirähjäys ja jo valmiiksi puolustautuminen isoja koiria vastaan. Ei edelleenkään olla päästy ongelmasta mutta tunnustan etten jaksa sitä aina treenata.
    Muuten on kiltti kaveri ja voi pitää irti, tulee kutsusta ja uskoo. Olen varmasti ollut liian lepsu eikä olisi pitänyt antaa hyppiä minua vasten. Mutta puutteista huolimatta minulle paras koira ja itsehän se pitäisi ongelmiin puuttua. Toisen koiran kanssa opettelisin ohittamista enemmän enkä antaisi haistella lenkillä kaikkien kanssa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, meilläkin hypitään vasten, niin mua kuin vieraita, enkä tosiaan ole jaksanut siihen panostaa. Niin kauan kuin kaikki mun kaverit ja perheenjäsenet antaa mun koirien hyppiä niitä vasten, on yrittäminen aika turhaa :D Tuo remmirähjäys on kyllä paha, monestihan (niin kuin teillä ja meillä) se on lähtöisin viime kädessä irtokoirista, vaikka meillä ainakin on taustalla paljon muutakin ja varmaan teilläkin, ja sitä on aika vaikea kouluttaa pois kun koulutustilanteisiin tarvitaan aina se toinen koira ja harvemmin ne lenkillä vastaantulevat koirat ja omistajat toimii sillä tavoin, kuin meidän koiran koulutuksen kannalta olisi hyväksi.

      Poista

Kiitos kommentista! :)