Meillä alkaa Joensuu -kesä uhkaavasti lähenemään loppuaan ja viimeisen viikonlopun kunniaksi piti tietysti lähteä ihailemaan Pohjois-Karjalan upeimpia maisemia Kolin kansallispuistoon. Seuraksi lähti tällä kertaa mun oma äiti ja reitiksi valittiin reilu seitsemän kilometrin Mäkrän polku, joka kulki korkeimpien huippujen, hienoimpien näköalapaikkojen yli.
Aloitettiin reitti Ukon Yläpihalta ja käytiin ensin ihailemassa maisemia Ukko- ja Akka-Kolilla. Sää oli ihanan kirkas ja aurinkoinen, vaikka paria päivää aiemmin oli sääennuste lupaillut sadetta. Ukko- ja Akka-Koleilla oli ihmisiä miltei ruuhkaksi asti ihailemassa maisemia, myös muutamia koiria tuli alkureitistä vastaan, mutta taisivat aika monet käydä kiertämässä vain nämä korkeimmat huiput ja lopun kierroksen aikana tuli vastaan vain muutamia kulkijoita. Upeat maisemat Kolien huipuilta kyllä avautui, enkä yhtään ihmettele, että tuollaisille maisemille riittää ihailijoita.
Huippujen lisäksi ihailun kohteeksi pääsi sekä Mäkränaho että Ikolanaho, joiden ahomaisemaa niitetään, jotta aikoinaan torppien ympärille metsän kaskeamisen ja karjan laidunnuksen tuloksena muodostuneet perinnemaisemat säilytettäisiin. Samalla turvataan monien kasvi- ja esimerkiksi perhoslajien säilyminen Kolin luonnossa. Niiton lisäksi perinnemaisemia pidetään avoimina edelleenkin lampaiden laidunnuksen avulla.
Reitti oli luokiteltu vaativaksi ja melko rankkoja nousuja reitillä oli, etenkin nousu Mäkrävaaralle otti koville lähestulkoon helteisessä säässä. Reitin varrelta ei myöskään löytynyt vesipisteitä, joista olisi meille kaksijalkaisille kelvollista juomavettä löytynyt, mutta Ikolanahon vuokratuvan vieressä olevasta lähteestä sai Kodalle raikasta ja kylmää vettä. Mäkrän polun toisessa päässä valittiin vahingossa risteyksessä väärä polku ja lähdettiin Pikku Mäkrän suuntaan. Virheen huomasimme noin kilometrin kuljettuamme ja takaisin kulkiessa matka tuntui kyllä ainakin tuplasti pidemmältä.
Aurinkoinen ja helteinen sää oli osin hieman liikaa Kodalle, eikä reitin varrella ollut vesistöjä, joissa Kodaa olisi voinut uittaa tai kahluuttaa. Ikolanahon lähteestä otin hieman vettä, jota kaadoin Kodan päälle viilennykseksi. Pidettiin pari pidempää taukoa, joiden aikana ohjasin Kodan varjoon makoilemaan siksi aikaa, kun äidin kanssa syötiin eväitä. Taukojen aikana Koda kyllä ammensi itseensä oikein kunnolla virtaa ja tauon jälkeen nousi taas jalka reippaammin ja häntäkin oli hetken aikaa pystyssä. Taukojen lisäksi etenimme hitaasti, osin tosin maaston vaativuuden ja omankin väsähtämisen takia.
Taukoineen reitin kulkemiseen kului jopa neljä tuntia, keskinopeutemme reitillä oli sykemittarini mukaan vain reilu kaksi kilometriä tunnissa (tästä siis taukoihin kulunut aika laskettu pois) ja ei jäänyt epäselväksi, miksi reitti oli vaativaksi merkitty. Osin reitti kulki kyllä myös tasaisia, helppokulkuisia polkuja, mutta muutama jyrkkä, pitkä nousu sai sykkeen tosissaan nousemaan ja hien virtaamaan.
Hieno viimeinen viikonloppu Pohjois-Karjalassa. Ehkäpä me vielä palataan tänne, saattaisi täällä nimittäin viihtyä pidempäänkin. Iso kiitos kaikille teille, jotka olitte osa meidän Joensuu -kesää <3
Heti, kun tiesin pääseväni kesäksi töihin tänne Joensuuhun, haaveilin viikonloppuvaelluksesta Kolin maisemissa. Kolin reittejä katseltuani totesin kuitenkin, että yhden yön vaellukseen sieltä olisi vaikea löytää järkevää reittiä. Reitit olivat joko lyhyitä, päiväretkeilyyn sopivia tai liian pitkiä ja vaikeakulkuisia kulkea kahdessa päivässä. Aloin siis kartoittaa lähiseudun muita retkipaikkoja ja paikaksi valikoitui lopulta Patvinsuon kansallispuisto Lieksan ja Ilomantsin välimaastossa. Retkiseuraksemme sain houkuteltua Iipun ja Halti -collien ja reitiksi suunnittelimme Patvinkiertoa.
Auto starttasi Joensuusta lauantaina aamupäivästä ja ajeltiin reilun tunnin verran Patvinsuolle Lahnalammen pysäköintipaikalle. Lahnalammelta lähdettiin kulkemaan Patvinkiertoa myötäpäivään ja ensimmäiselle päivälle matkaa oli suunnitteilla noin 15 kilometriä. Ensimmäinen päivä kuljettiin aika täydellisessä vaellussäässä, lämpöä oli noin 16 astetta ja aurinko oli pilvessä. Koirat jaksoivat hyvin, tulivat mainiosti toimeen keskenään ja kulkivat tottuneesti pitkospuita. Kuljimme rauhallista vauhtia, maisemia ihaillen ja koiria kuvaillen. Ensimmäisen päivän maasto oli lähinnä suota, pitkospuut olivat hyvässä kunnossa ja reitti helppokulkuista. Suolla oli myös aivan ihanan hiljaista, todellinen irtiotto arjen kiireistä!
Ensimmäinen taukopaikkamme oli Nälmänjoen pysähdyspaikka, jossa nuotiopaikalla istuskeli kanssaretkeilijöitä kahden koiran kanssa. Seurue teki kuitenkin lähtöä meidän saapuessa paikalle ja päästiin hyvin heidän nuotiolleen. Trangialla keiteltiin Jalostamon lohikeitot (iso suositus tälle), nautittiin ruisleipää Koskenlaskija -juustolla ja paistoin nuotiolla vielä makkarankin. Nälmänjoki virtasi kapeana parin sadan metrin päässä tulentekopaikasta, joten vettä sai helposti virtaavasta vedestä.
Nälmänjoelta jatkettiin kohti Olkkosta ja Teretinniemeä. Reitille olisi saanut joitakin kilometrejä lisäpituutta suuntaamalla Nälmänjoelta vielä Surkanpuron ja Kurkilahden retkeilyalueille ja suuntaamalla sieltä Teretinniemelle, mutta päätettiin, että meille tuo 15 kilometriä riittäisi mainiosti yhden päivän matkaksi. Teretinniemellä kavuttiin lintutorniin, josta avautui upea näkymä suolle. Myös koirat yrittivät päästä jyrkkiä rappusia torniin, mutta todettiin ensimmäisellä tasanteella sen olevan liian vaarallisen näköistä ja autettiin koirat alas.
Teretin jälkeen seuraava pysähdyspaikkamme olikin jo yöpaikkamme, Majaniemi. Ja täytyy kyllä sanoa, ettei parempaa yöpaikkaa olisi ehkä voinut löytääkään. Majaniemestä avautui aivan upea näkymä Koitereen järvelle. Koitereen vesi oli kirkasta ja pohja hienoa hiekkaa. Ranta oli todella pitkälle matala ja koirat saivat kahlata vedessä kauaskin ilman, että edes mahat kastuivat. Kaksi nuorukaista nautti selvästi vedessä juoksemisesta ja Koda nuorempana sai tietty rannassa kunnon hepulitkin.
Nopean hengähdyksen jälkeen pystytimme teltan ja rupesimme iltaruoan tekoon. Hyttysen kiusasivat sekä meitä ihmisiä että koiria aivan liikaa ja iltaruoka syötiinkin huppu todella tiukasti nyöritettynä päähän. Hyvä, että näki mitä söi. Koirat alkoivat näyttää pikkuhiljaa väsymyksen merkkejä ja todistaakseen väsymyksensä, saivat ne pienen resurssikiistan aikaiseksi kepistä. Riita oli osin vahinkokin, Koda kun Haltin keppiä tavoitellessaan hieman kompuroi rinteessä ja aika voimalla putosi Haltin päälle. Hienosti kuitenkin molemmat palautuivat hölmöilystä.
Yö oli ensimmäinen, jonka Koda ikinä vietti teltassa. En ollut yhtään sitä totuttanut telttaan, mutta eipä tuo ole ennenkään mihinkään totuttamista kaivannut. Telttaankin se oli itse hakeutumassa, kun tarpeeksi kovasti rupesi väsyttämään ja hyttyset alkoivat käymään hermoille. Halti nukkui absidissa ja Koda pääsi mun ja Iipun väliin teltan puolelle. Edellisestä reissusta viisastuneena olin myös pakannut Kodalle Back on Track -loimen mukaan, joka päällä se sai nukkua. Siltikin Koda vaikutti hieman viluiselta ja koska uusi makuupussini (♥) on kesäilmoille vähän liioiteltu, levitin sen melkein kokonaan peitoksi ja nappasin karvakasan peiton alle lämpimään. Koda nukkui koko yön tosi levollisesti, pari kertaa vaihtoi paikkaa ja nukkui pää milloin mun ja milloin Iipun jalkojen päällä.
Aamu valkeni melko lämpimänä, mulla oli yöllä osin jopa kuuma uudessa untuvaisessa makuupussissani. Heti aamusta aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja syötiin aamupala kaikessa rauhassa. Toinen telttaseurue, joka Majaniemessä yönsä vietti, oli jatkanut matkaa aikaisin aamulla ja me saatiin nauttia rauhassa upeasta rannasta. Koirat juoksivat onnessaan rantaa edestakaisin ja leikkivät kepeillä. Edellisillan pienen kinan jälkeen oltiin hieman varovaisempia niiden vetoleikkien kanssa, mutta hienosti pojat leikkivät. Kerran Koda oli liian tuttavallisesti ottamassa Haltin kepistä kiinni, aivan Haltin kuonon vierestä ja siitä Halti hieman murahti. Koda kunnioitti tosi upeesti Haltin murahdusta ja poistui takavasemmalle.
Aamupalan ja rantaleikkien jälkeen purettiin teltta, pakattiin rinkat ja jatkettiin matkaa. Seuraavana pysäkkinä olisi Pirskanlampi, jonne matkaa Majaniemestä oli seitsemän kilometriä. Matka taittui ehkä hieman lauantaina hitaammin. Lämpötila nousi nopeasti yli kahdenkymmenen asteen, aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oltiin tietysti liikkeellä juuri keskipäivän kuumimpaan aikaan. Koirien vauhdista loisti väsymys ja kuumuus, paarmat osoittautuivat todelliseksi riesaksi ja juomataukoa pidettäessä kumpikaan koira ei oikein pystynyt rauhoittua juomaan paarmojen pörrätessä ympärillä.
Puolessa välissä matkaa Nälmänjoen ylitse pääsi lossilla, joka toimi käsivoimin. Kodahan oli tietysti heti ensimmäisenä ponttoonien varassa kelluvan lossin kyydissä ja pääsimme kätevästi joen yli.
Viimeinen taukopaikka oli siis Pirskanlampi, johon saavuimme kahden aikoihin ja tässä vaiheessa alkoi kyllä väsymys painaa jo meitä ihmisiäkin. Keittelimme taas rauhassa lounasta ja koirat kävivät juomassa lammesta. Pieni tuulenvire piti paarmat edes jotenkuten loitolla ja koirat saivat hetkittäin jopa levätä. Koda kävi myös viilentymässä lammessa ja teki pari pientä uintikierrosta viileässä vedessä.
Pirskanlammen jälkeen matka jatkui kohti autoa. Pari kilometriä kuljettuamme polku päättyi hiekkatielle. Emme sen tarkemmin katselleen ympärillemme vaan jatkoimme hiekkatietä eteenpäin. Ehkä noin kilometrin käveltyämme pysähdyimme ihmettelemään, eikö se polku muka enää jatkuisikaan metsän puolella. Vähän tympeää oli kävellä polttavan kuumassa auringossa pöllyävää hiekkatietä. Yksi kyykin luikerteli tien yli ja juuri Iipu ehti huomata sen, ennen kuin oltiin Kodan kanssa vaarallisella etäisyydellä. Katselimme tulostamaamme karttaa, mutta siitä ei löytynyt vastausta. Jatkoimme hiekkatietä eteenpäin ja ehkä puolen kilometrin jälkeen huomasimme, että tien toiselta puolelta tuli tielle polku, joka jatkoi tien toisella puolella kulkuaan metsässä. Jatkoimme siis sitä pitkin ja noin kilometrin käveltyämme olimme takaisin lähtöpaikalla. Viimeinen pätkä oli raskas ja molemmat koirat, etenkin Halti mustassa turkissaan, alkoivat väsähtää helteestä ja paahteesta.
Kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut retki, sopivan pituinen ja helppokulkuinen reitti, hyvin hoidetut taukopaikat ja upealla maisemalla varustettu yöpymispaikka. Nuoret urokset tulivat hienosti toimeen keskenään ja Kodan ensimmäinen yö teltassa sujui aivan ongelmitta!
Pari viime viikkoa ovat olleet melko kiireisiä ja stressaavia, lukuvuoden viimeiset tentit, tavaroiden pakkaus, kämpän loppusiivous, jännitys uudesta paikkakunnasta ja tulevista kesätöistä. Kodan kanssa ollaan tehty oikeastaan vaan pakolliset lenkit ja oli se viikon hoidossakin, että sain rästihommia hoidettua. Kaiken stressin, kiireen ja tulevan kesän innoittamana alettiin suunnitella lyhyttä vaellusta.
Retkiseuraksi lähti Jenny koiriensa Savun ja Lounan kanssa sekä Elina Elli -kultsunsa kanssa. Nopeasti paikaksi valikoitui Riuttaskorpi Pohjois-Kurussa, koska vaellusta seuraavana päivän olin menossa vetämään Pirkaanmaan collieiden retkipäivää Seitsemiselle. Riuttaskorpi on myös melko rauhallista aluetta, joten luultavasti löytyisi meille ja neljälle koiralle tyhjä laavu nukkumista varten.
Matkaan lähdettiin keskiviikkona ennen puolta päivää ja ajeltiin Riuttaskorvelle. Torttilantieltä löytyi pieni parkkipaikka, johon autot jätettiin parkkiin ja lähdettiin liikkeelle. Kierrettiin ensin Haukijärven kierros, jonka aikana koirat kävivät pariinkin otteeseen uimassa, Elli -kultsu etunenässä, Koda Ellin rohkaisemana ja Savu ja Louna nyt sattuivat painin tiimellyksessä molemmat humpsahtamaan järveen. Haukijärven näköalatorni oli valitettavasti suljettu, mutta kallioiltakin oli upeat näköalat ja sää tosiaan suosi retkeämme.
Riuttaskorpi on virkitysmetsää, ei siis luonnonsuojelualuetta. Metsät ovat pääosin mäntyä ja luonto melko karua, paljon kallioita ja kanervikkoja, mutta osin myös tiheämpää kuusimetsää ja suota. Alueella on vesistöjä, järviä ja lampia, ja se sopiikin mainiosti kesäretkikohteeksi koirien kanssa. Koirat pääsevät helposti juomaan ja viilentymään reittien varsilla. Reittien varsilta löytyy useampi keittokatos, kuivakäymälöitä, laavuja ja esimerkiksi kaivoja, joista sai juomakelpoista vettä. Haukijärveltä löytyy myös sauna, jonka voi varata etukäteen retkiporukan käyttöön.
Haukijärven kierroksen jälkeen palattiin autoille ja jatkettiin Torttilantien toiselle puolelle Kuttulammille päin. Pysähdyttiin kilometrin päässä olevalle laavulle, Suutarilankosken viereen, ruokatauolle. Myös Koda sai puolet päivän ruuastaan, koska väsyneenä ja nälkäisenä se hermostuu muille herkemmin ja nyt kun Savukin on jo pian vuoden ikäinen jätkä, saattaa kahden uroksen välillä syntyä riitaa. Koda kyllä pariin otteeseen pikkumieheen laavulla hermostuikin ja Lounankin kanssa tuli kertaalleen sanomista ruuista ja liian kipeää tekevistä leikeistä.
Perunat, makkarat ja siemennäkkärit syötyämme, kahvit juotuamme ja jalkoja hetken lepuuteltuamme jatkettiin matkaa kohti Kuttulammia ja Pitkäkoskea. Jätettiin rinkat Suutarilankosken laavulle, koska tarkoituksena oli viettää yö siinä. Auringon laskiessa kävelimme vielä noin kuuden kilometrin reitin, Elli kävi vielä iltauinnilla, istuskeltiin rantakallioilla ja haaveiltiin kylmästä siideristä.
Palailtiin laavulle hieman ennen kymmentä ja laitettiin vielä nuotioon tulet, jotta saatiin iltaruokaa ja kaakaota lämmikkeeksi. Koirat alkoivat selvästi väsähtää ja alkoi itselläkin jo silmäluomet pikkuhiljaa painaa. Hieman ennen puoltayötä kömmittiin laavuun, Savu ainoastaan jäi laavun ulkopuolelle nukkumaan. Olin laittanut Kodalle laavun nurkkaan, mun makuualustan viereen matkapyyhkeen, jolle se kävi maahan ja kierähti heti mun syliin, kun pääsin itse vaakatasoon.
Yö sujui todella rauhallisesti. Lounakaan ei haukahdellut kosken kuohunnalle kertaakaan, eivätkä hyttysetkään vielä tähän aikaan vuodesta kiusanneet. Koda makasi koko yön omassa nurkassaan ja otti rennosti, oli kierähtänyt selälleenkin pötköttämään jossain vaiheessa yötä, jalat kohti laavun kattoa. Neljän aikaan heräsin siihen, että hieman paleli. Aurinko oli jo alkanut nousta ja oli jo melko valoisaa. Savukin oli jo hypännyt laavuun ja nukkui kippuralla ovensuussa. Sain kuitenkin vielä unen päästä kiinni, kun hivuttauduin lähemmäs Kodaa ja sen lämmintä turkkia.
Aamulla sytyteltiin taas nuotio, keitettiin vedet aamukahvia varten, valmistettiin kuivatuilla marjoilla höystettyä puuroa ja pakkailtiin kamoja kasaan. Hieman yön jälkeen oli nivelet kankeina ja varpaita paleli, lisäksi ilma oli selkeästi edellispäivää viileämpi ja aamupalaa syödessämme muutama sadepisarakin tippui niskaan. Sade ei kuitenkaan kunnolla ehtinyt alkaa, kun pilvet työntyivät sivuun auringon tieltä ja ilmakin alkoi selvästi lämmetä.
Aamupalan jälkeen jätettiin rinkat vielä laavulle ja lähdettiin kiertämään vielä muutaman kilometrin merkkaamaton reitti. Löydettiin lopulta suolle, johon Savu ja Louna olisivat innoissaan menneet kahlaamaan ja Elliäkin varmasti houkutteli aamu-uinnit, mutta Kodasta alkoi selvästi väsymys paistaa ja jätkä istuskeli mun vieressä katsellen muiden touhuja. Huomaa, kuka näistä on kaupunkikoira... Kyllä se vielä välillä intoutui muiden mukaan leikkiin, mutta selvästi oli edellispäivää rauhallisempi.
Hieman ennen yhtätoista lähdettiin talsimaan takaisin autoille. Retken jälkeen oli kyllä kaikki koulustressit ja muuttopaniikit pyyhitty mielestä tehokkaasti! Kesä on virallisesti käynnissä ja mulla on sellanen tunne, että meidän Joensuu -kesästä tulee aika kiva!
Olen lukenut koko viikon tenttiin ja Kodan kanssa on käyty vain tylsiä hihnalenkkejä tutuilla reiteillä. Koska sääennuste uhkailee taas vaihteeksi räntäsateella, oli lauantai-iltana Tampereen KV -näyttelyissä talkoilun jälkeen lähdettävä metsään. Olin näyttelyhommista kotona puoli seitsemän aikaan, enkä ehtinyt enää selvitellä uusia reittejä, joten lähdettiin viime keväältä tutulle reitille Ylöjärven harjuille, Pikku-Ahveniston luontopolulle. Varsinainen luontopolku kulkee Pikku-Ahveniston järven ympäri ja on aika lyhyt, vain puolitoista kilometriä pitkä. Alueelta löytyy tosin paljon muitakin reittejä. Luontopolun varrella on laavu ja maasto on monipuolista harjumaisemaa.
Aurinko oli yllättävän korkealla vielä seitsemän aikaan ja päästiin kiertämään järvi kaikessa rauhassa, pysähdellen välillä kuvaamaan, leikkimään ja kävi Koda frisbeen perässä pienen houkuttelun jälkeen myös uimassa. Poikettiin pääpolulta välillä metsään, Koda hyppi puunrunkojen yli ja juoksi täysiä niin ylä- kuin alamäkeenkin. Välillä sammalkerros vähän upotti ja tyyppi kompuroi kivikossa, mutta selvisi kolhuitta. Todella mainiota ja monipuolista treeniä kaupunkikoiran koordinaatiolle!
Kyllä nää pitenevät päivät vaan piristävät mieltä! Älyttömän ihanaa, että vielä kahdeksalta voi kaikessa rauhassa kävellä metsässä ja nauttia oksien läpi siivilöityvästä auringonvalosta. Sieltä se kesä vielä tulee! Jos se räntäsade iskee, niin eiköhän näitä kuvia katsellen yhdestä takatalvesta vielä selviä!
Olin alkuviikosta pitkät päivät koulussa, jotta saisin itselleni sumplittua pidennetyn viikonlopun vapaata. Vapaiden kunniaksi lähdettiin Kodan kanssa vanhempieni luokse, vanhoille kotiseuduilleni Tuusulaan. Torstaina ja perjantaina aurinko muistutteli keväästä ja keväisestä säästä innostuneena startattiin heti perjantaiaamuna auto ja suunnattiin Järvenpäähän, Lemmenlaakson luontopolulle. Vaikka kaksikymmentä vuotta elämästäni olen Tuusulassa asunut, en ole koskaan ymmärtänyt, miten paljon luontoa ympärillä onkaan aina ollut. Tietysti lähimetsät ja -pellot ovat jo Jepen kanssa lenkkeillessä tulleet tutuiksi, mutta hävettää myöntää, että sen kauemmaksi en ole oikeastaan koskaan lähtenyt luontoa katselemaan.
Lemmenlaakson luonnonsuojelualue sijaitsee ihan Vanhan Lahdentien vieressä, Järvenpään ja Sipoon rajalla, ja se kuuluu Natura 2000 -ohjelmaan. Luontopolkua rajaa Keravanjoki, joka on vuosisatojen kuluessa virtauksellaan muovannut aluetta ja edelleen muokkaa maisemaa syövyttämällä joen pengertä. Paikoin joen penger oli jopa kymmenen metriä korkea rinne ja jyrkimpiin kohtiin oli rakennettu portaat kulkua helpottamaan.
Ajatuksena oli kiertää koko luontopolku ympäri, mutta iltapäivän suunniteltu meno ja aivan jäinen polku muuttivat suunnitelmaa ja jouduttiin kääntymään jossain kohtaa ympäri. Luonnonsuojelualueella Koda tuli pitää kytkettynä, mutta jouduin välillä valitettavasti rikkomaan tätä sääntöä. Polut olivat osin niin jäässä, että jouduin miltein kaksin käsin tukeutumaan puihin ja oksiin, jotta pysyin pystyssä (silti kaaduin kolmesti) ja hihnan päässä liukasteleva innokas koira vaikeutti jo ennestään vaikeaa pystyssä pysymistä. Koda onneksi pysyy lähellä, ei omista riistaviettiä eikä häiritse luonnonrauhaa yhtään enempää vapaana kuin hihnassa. Ja mun liukastelu sai sen pysymään vielä tavallistakin lähempänä.
Upein näkymä reitin varrella oli ehdottomasti Pelkohauta, jossa pudotus alas laaksoon oli varmasti reilun kymmenen metrin verran ja rinteeseen rakennetut portaat johtivat joelle. Nimi Pelkohauta sopi kyllä maisemaan paremmin kuin hyvin, mä ainakin pelkäsin jatkuvasti, että Koda menee liian lähelle reunaa ja putoaa alas kylmään virtaan. Muutamat kuvat upeasta maisemasta oli kuitenkin pakko napata, kunnes mun rohkeusvarastot kuluivat loppuun ja oli pakko saada Koda kauemmas jäiseltä reunalta.
Luontopolun alkupätkä seurasi melko tiiviisti joen reunaa, vaikkakin poikkesimme polulta parissa kohtaa, jotta selviäisimme vähemmällä liukastelulla ja saisin napattua muutamia aurinkoisia ja keväisiä kuvia Kodasta. Reitti oli harvinaisenkin hyvin merkattu ja opastekylttejä oli melko tiiviisti, ajatuksena varmasti, ettei luonnonsuojelualueen ydinalueella poikettaisi merkatulta reitiltä häiritsemään luonnonrauhaa.
Reitin aikana näkyi useaan otteeseen kevään ja talven käynnissä olevat valtataistelu. Paikoin maa oli vielä täysin valkea lumesta ja paikoin ympärillä oli pelkkää vihreää sammalikkoa. Linnut alkoivat heräillä lauluun ja osin sulassa joessa virtaava vesi rutisutti jääkerrosta välillä niin kovaa, että Kodakin pysähtyi kuuntelemaan ihmeissään. Mun pysähtyessä ottamaan kuvaa joesta, Koda keksi rauhallisena ja fiksuna colliena hilpaista seitinohuelle jäälle hyppimään. Huomatessani tietysti säikähdin ja karjaisin sille, että nyt takasin sieltä, niin tyyppi vaan katteli ihan ihmeissään, että mitä sä siellä oikeen kiljut...
Alueella oli paljon kaatuneita puita, jotka oli jätetty lahoamaan paikalleen monipuolistamaan luontoa ja tarjoamaan erilaisia elinympäristöjä. Toki pääpoluille kaatuneita puita oli pätkitty ja nostettu sivumpaan. Kaatuneet puunrungot ja lahoavat oksat olivat ihan unelma kehittämään Kodan tasapainoa ja kehonhallintaa, se tapansa mukaan tasapainoili kaatuneiden puiden runkoilla, ryömi matalampien runkojen ali ja väisteli taitavasti teräviä oksia. Tottakai, keppihullu kun on, Koda myös poimi matkaansa parhaimmat oksat. Luontopolun varressa on myös kartan mukaan laavu, minne asti emme kyllä tällä kertaa ehtineet.
Laakson alueella on alueen oppaan mukaan paljon lehtokasvillisuutta, jonka vuoksi se kuuluukin Natura -ohjelmaan. Näin alkukeväästä en valitettavasti päässyt vielä nauttimaan upeasta kasvillisuudesta tai näkemään joessa eleleviä saukkoja, mutta paikka jäi kyllä ehdottomasti mieleen ja aion lähempänä kesää lähteä uudestaan, paremmalla ajalla kiertämään koko luontopolun.
Vaikka retki jäikin tällä kertaa melko lyhyeksi, teki se meille molemmille hyvää. Kodalla on toisen etutassun anturassa ollut viikon ajan pieni haava, joka ilmeisesti on saanut alkunsa katusorasta ja pahentunut hieman Kodan "hoitaessa" sitä. Koda on varmaankin sen takia ollut vähän tavallista laiskempi lenkeillä ja ehdin jo miettiä, olisiko jokin muukin vialla. Mua siten helpotti kovasti nähdä, miten paljon reippaammin Koda metsässä liikkui, eikä yhtään aristellut tassuaan. Itse pääsin treenailemaan taas hieman kuvaamista, nauttimaan keväisestä säästä ja ihailemaan kaunista luontoa. Tuliaisena tosin liukastumisten jäljiltä entistäkin kipeämpi niska, mutta oli se sen arvoista!
