Laipanmaan retkeilymaastot

Elokuulle on suunnitteilla hieman pidempi vaellusreissu Kilpisjärvelle ja Pohjois-Norjaan (!! <3), joten retkikuntoa täytyy kohottaa niin omistajan kuin koirankin. Tällä ajatuksella, ja toki myös rentoutusmielessä, olen yrittänyt vähintään parin viikon välein lähteä Kodan kanssa pidemmälle päiväretkelle. Viime sunnuntain päiväretkikohteeksi valikoitui Laipanmaa Sappeella ja seuraksi retkelle lähtivät Elina ja Elli.

Elina tuli nappaamaan meidät kyytiin puoli kymmenen aikaan Tampereelta ja tunnin verran ajeltiin Laipanmaalle, Elamonkierroksen lähtöpisteeseen. Kierros starttasi Rajalan kämpältä, jonne johtava tie oli kyllä aurattu, mutta älyttömän liukas. Rajalan kämpän parkkipaikkaa aura-auto ei kuitenkaan ollut kokenut tarpeelliseksi aurata, olipa vielä kiltisti tuupannut lumikinokset parkkipaikan esteeksi, ettei varmastikaan kahta autoa enempää saisi parkkiin. Onneksi paikalla ei tähän aikaan ollut muita, joten saatiin auto ihan kivasti tien sivuun.

Rajalan kämpältä lähdettiin kulkemaan Elamonkierrosta vastapäivään, ensin Ruokojärveä kohti. Ruokojärvelle johtavaa polkua oli joku muukin käynyt talsimassa ennen meitä ja reilun kilometrin pituinen matka Ruokojärvelle oli vielä suht helppokulkuista. Tämän jälkeen kulku muuttui hankalammaksi. Merkatuilla poluilla oli kävellyt vain silloin tällöin yksinäinen hirvi isoine sorkkineen, muuten saatiin tarpoa melkein koskemattomassa hangessa. Oli toki talven aikana siellä joku retkeillyt, eli näki kyllä suunnilleen, missä polku kulki. Reitillä oli paljon ojien yli kulkevia kapeita lautoja, jotka kannattelivat päällään paikoin yli viidentoista sentin lumikerroksia, sai olla tarkkana, mihin astui, ettei luiskahtanut jääkylmään ojaan. Elli tosin noutajana kävi useammankin ojan Elinan kauhuksi kahlaamassa läpi. 

Pari kilometriä Ruokojärven jälkeen hangessa kahlattuamme saavuimme metsäautotielle, joka tosin sekin oli aikalailla lumen peitossa. Tien varteen pystytetyt opasteet kertoivat matkaa olevan suunnitellulle taukopaikalle vielä kolmen kilometrin verran. Syvä huokaus. Jatkettiin metsäautotietä pitkin puolisen kilometriä, talvivaatteissa tuli hiki, jalat alkoivat painaa, koirienkin vauhti alkoi hieman jo hyytyä. Tiellä tuntui olevan enemmän lunta kuin metsässä, ja vaikka tiellä kulki auton urat, mutta nekin olivat jo melko paksun lumikerroksen peitossa. Kaarrettiin reitin mukaisesti takaisin metsään, kulku metsässä tuntui helpommalta. 

Ohitettiin reitillä kaksi järveä, Iso- ja Vähä-Laippa, niiden jälkeen maasto muuttui hieman mäkisemmäksi. Nousut eivät todellisuudessa olleet varmastikaan niin jyrkkiä ja pitkiä kuin hangessa tarpoessa tuntui, mutta aina mäen päälle päästyämme oli pakko nojata puuhun ja hengähtää hetki. Koiratkaan eivät enää pysähdysten aikana intoutuneet painimaan kuten alkumatkasta. Pari kilometriä metsässä käveltyämme polku päätyi taas metsäautotielle, tällä kertaa tie oli aurattu ja kulkeminen vaihteeksi erittäin kevyttä. Vajaan kilometrin verran nautittiin kevyistä askelista ja helposta kulkemisesta, kunnes polku kaarsi uudelleen metsään puolisen kilometriä ennen taukopaikkaa. 

Voin kertoa, että fiilis oli aika huikea ja helpottunut, kun Elamonjärven puuvaja vilahti puiden lomasta. Huokaistiin molemmat helpotuksesta ja koiratkin näyttivät tyytyväisiltä. Elamonjärven laavu oli pieni, mutta sievä, ja laavulta avautui kaunis näkymä järvelle. Puuvajassa oli kosteita puita, mutta onneksi oltiin varauduttu muutamalla omalla puulla, jotta saataisiin tulet nopeasti syttymään. Nuotion kanssa sai kuitenkin aikansa kinastella, niin kosteaa oli ollut viime päivinä. Hangessa tarpoessa oli tullut hiki ja pysähtyessä tuli nopeasti kylmä. Koirille BOTit päälle ja itse lämmittelemään nuotion loimuun. Kahvi, eväsleivät, nuotiolla paistetut makkarat ja pari palaa suklaata maistuivat taivaallisilta. Koda sai maistella kuivattua ankkaa ja annoin sille myös loput makkarasta. Koirien voimat taisivat palautua nopeammin kuin omistajiensa ja pian ne taas painivat ja taistelivat kepistä.

Kello tuli jo puoli kolme, kun päästiin jatkamaan matkaa laavulta. Katsottiin karttaa ja yksimielisesti päätettiin, että loppumatkasta oikaistaan tietä pitkin autolle. Paluumatkalla siis metsässä rämpimistä oli luvassa vielä kolmen kilometrin verran ja sen jälkeen vielä kilometrin verran tietä pitkin autolle. Tauon jälkeen askel oli taas keveämpi, maha ei enää huutanut tyhjyyttään ja koiratkin kulkivat taas huomattavasti reippaammin. Lamminsuolla oli paikoin melko märkää, viikon aikana olleet plussakelit näkyivät vielä maastossa ja pitkospuita oli hankalat erottaa lumen alta. Lamminsuon loppupuolella vastaan tuli pariskunta suoraa kurkkua huutavan saksanpaimenkoiran kanssa ja heidän itsepintaisesti pysyessä polulla paikallaan, jouduttiin väistämään umpihankeen suolle. Kengät olivat täynnä märkää lunta, mutta onneksi matkaa autolle ei enää ollut kauheasti. 

Vaikka viimeinen metsäpätkä tauon jälkeen tuntuikin paljon helpommalta, oltiin molemmat erittäin onnellisia, kun päästiin autotielle. Varsinainen reitti olisi siis ylittänyt autotien ja kulkenut vielä parin kilometrin verran metsässä. Matkassa ei siis tietä pitkin oikaistaessa säästetty kuin kilometri, mutta ajallisesti varmaankin puolisen tuntia. Kello oli melkein neljä, kun päästiin takaisin Rajalan kämpälle. Noin kymmenen kilometriä ja viisi ja puoli tuntia lumessa tarpomista oli väsyttänyt niin koirat kuin omistajatkin ja automatka takaisin Tampereella sujui melko uneliaissa tunnelmissa. Kodan tajusin kevyesti venyttää ja hieroa illalla, mutta oma kroppa jäi tyypilliseen tapaan huoltamatta ja yöksi jouduinkin vetämään kompressiosukat jalkaan ja laittamaan lämmitetyn kauratyynyn sängyn jalkopäähän, kun sääriä, pohkeita ja nilkkoja pakotti niin kovasti.



Rankka, mutta mukava retkipäivä! Ja seuraava tietysti jo suunnitteilla!

Kiira & Koda